Ikääntymisen esirippu

Seison yksin keskellä myrskyä, tuulet pyörittelevät minua ja hiukseni lentelevät minne sattuu niin kuin ne tanssisivat tuulen kanssa. Silti olen yksin, tuuli ei hetkeksikään pysähdy seuraani, ei suostu lannistumaan ja tulemaan kanssani aloilleen. Olen yksin. Ja yksin joudun odottamaan häntä, joka kerran minut pelasti. Häntä, joka ei pelkää hakkaavaa ja piiskaavaa tuulta. "Olenhan nuori, olenhan hento, tarvitsen pelastajan, satukirjojen sankari, tyttöjen unelman."

Olisinpa yhtä vahva, mutta olen vain heikkouden perikuva, hyvä esittämään, mutta vain pisteeseen asti. Lavalle noustessanikin, suljen silmäni ja otan lasini pois, en halua nähdä, en halua tämä henkilö, olen se jota ei ole. En näe yleisöä, en näe ilmeitä, niin kuin maailma olisi vain väriläiskiä täynnä, jotka nauravat, hurraavat ja taputtavat. Esiripun takana, piiloudun takaisin lasieni taakse, unohtaen kaiken mitä lavalla tapahtui. "Tule ja hae minut pois täältä." Kuiskaus, jonka esitän pienestä ikkunasta ulos, tuolle myrskyävälle tuulelle viestinä sinulle. "....pois täältä..."

Voisimme yhdessä sulkea silmämme ja käpertyä lähekkäin, voisimme juosta ja nauraa, kaatua hankee tai hiekkaan. Voisimme yhdessä.... Niin paljon toiveita, niin vähän aikaa, niin kiire kaikkialle, niin nopea tempoista elämää. Rakasta tai unohda, pysy tässä tai mene pois, rakastatko? Liikaa kysymyksiä, liikaa stressiä. liian paljon kaikkea mikä päätä painaa. Niskat jumissa, selkänikamatkin paukkuen. "Ethän lähde vaikka vanhenisin?" nuo hennot sanat, jotka peitteen alta saan sanotuksi. Pidä kiinni minusta, pidä lähelläsi.

Ryppyiset käteni ovat jo aikani edellä, kehonikin on päättänyt hylätä minut, ja tiedän en ole enää kaunis prinsessa, en koskaan ollut. Mutta silti olit kanssani, voithan jakaa sen ajan vielä, vielä tämän kerran. Minä en lähde en ainakaan halua, haluan vielä kerran nähdä hymysi. Vielä kerran levätä rauhassa vieressäsi, herätä vierestäsi ja jakaa aamukahvin kanssasi. "Olethan tässä?"

Oman elämänsä enkeli

Olen painolastina muille, hirttosolmukin liian löysällä, ei murtunu niska, ei henki loppunu.
Olenko joskus onnistunut jossain, tuntuu niin väärältä.
Miksi joudun taakkana muille olemaan, vaikka he pääsisivät helpommallakin.
Stressi mittari kohoaa, tiputa kivi vesiastiaani, pöydälle valuu ylimääräinen.
Kertokaa syy miksi jaksaa, miksi taivalta tätä jatkaa.

"Rakkaiden!" 

Ken jaksaisi ikuista taakkaa kantaa, murheen ryyninä pellossa kasvaa..
Kuka nostaisi pois peitteestä, veisi turvaan, pois jaloista.
Itken ikävää, itken surua, itken painolastia selässäni.
On kuin ruoska nuolisi selkäni lihan esille, kuin tuska haluaisi minun jatkavan.
Kerro minulle miksi olen täällä vielä?

"Perheen ja ystävien, sinun rakkaittesi vuoksi"

Peitätkää minut mieluummin multaan, maatumaan pois.
En halua olla kissanpentu säkissä, joka hukutetaan hitaasti.
Kaivakaa minulle peti, peti kylmään maahan, kinosten alle.
Voimani uupuvat, olen yksin.

"Ei, et ole yksin."

Auttakaa auttakaa minut pois tästä maailmasta, olen voimaton.
Antakaa anteeksi tekoni ja unohtaka minut.
En ollut teitä varten, en ollut elämää varten.
Haluan ikuiseen lepoon ilman huolia.
Unohtakaa minut.

"Kyllä sinä jaksat, enkelini."

Hentoiset sanat

Laskin katseeni silmistäsi huulillesi, käteni tarrautui tiukemmin kahvikuppiini. Lihakseni supistuivat nostaessani huulilleni tuon höyryävän  kupposen. Siinä samalla katseeni karkaa uudelleen nuihin sinisiin silmiisi, jotka syövät minua pala kerrallaan. Jopa korvani ovat herkistyneet äänellesi, joka saa minut vaipumaan transsiin. Äänesi on kuin neula, joka neuloo minusta tilkkutäkkiä, täkkiä joka peittelee sinut iltaisin lämpimään syleilyyn. Ja ainoa asia, jolla minut saat transsista heräämään takaisin on kysymys.

"Karataanko?"

Kaikki tämä tuntuu liian keveältä, kuin olisin unessa. "Onko tämä totta" kysymys, joka lipsahtaa huuliltani ja saa sinut vain hymyilemään salaperäisesti. Tuskin koskaan selviää mikä tarinan tarkoitus, opetus tai loppu on mutta nautitaan, päivä kerrallaan, toinen perässä ja monta takana.





"Kuiskaus vain, hiljaisuus.  Pieni kosketus, lämpöinen. Sanat hentoiset, rakastan sinua!"



~Hanashi~ 

Enkelityttö ja pelastaja

Unholasta minut sait nousemaan ylös, levittämään siipeni auki vielä kertaalleen. Puhdistit vaatteeni tuhkasta, joka ympärilläni palanut talo oli jättänyt jälkeensä. Päälläni olleet sairaalaan vaatteet olivat riekalemaiset ja peittivät tuskin mitään. Mutta sinä et katsonut minua arvioivasti, sinä ojensit vain takkisi päälleni ja otin sen varovasti. Sen tuoksu humallutti minut ja sai melkein heikot jalkani altani, tuntui kuin maa olisi tärähtänyt.

Seuraava muistikuvani on jossain kauakana meren rannalla, aurinko, lokit ja aallot.. Kaikki nämä elementit hyväilivät näköäni, kuuloani ja hajuaistiani. Pieni kivinen hiekkakin kutitti jalkojani, sinä kuljit vierelläni pitäen minusta kiinni etten horjahtaisi. Pitämässä kiinni ettei tuuli nappaisi siivistäni kiinni ja veisi minua jälleen pois. Veit minut lähemmäksi vettä, käskit laskea varpaani tuohon sinertävään veteen ja antaa sen puhdistaa mustaksi muuttuneet jalkani ja helpottaa palovammojen kipua, jonka olin unohtanut sinun seurassasi. Otin epävarmasti askeleen kohti merta ja sen pieni liplattavia aaltoja, jotka osuivat kerta toisensa jälkeen rantaan, kuin yrittäen noukkia minua nopeammin hellään syleilyyn.

Riisun takkisi yltäni ja heitän sen sinulle juuri ennen kuin olen astumassa aaltoihin, samalla tunnen ensimmäisen aallon hipaisun varpaissani, ne hiljaa kuiskivat minua tykönsä. Olin jo polviani myöten veden peitossa, jopa siiven kärkeni osuivat jo veteen, tunsin selässäni piston, tiesin että katselit minua raukkaa. Käännyin katsomaan sinua ja viitoin tulemaan myös. Mutta pudistit vain päätäsi ja seisoit aloillasi. En pystynyt käsittämään mikset halunnut tulla kanssani meren aaltoihin puhdistautumaan, olinko liian viaton, että pelkäsit itsesi satuttavan minua. Vai kenties halusit suoda minulle oman pienen onnellisen hetken, nauttien puhtaudesta. Edelleen kävelin syvemmälle ja kuulin vaimeasti äänesi rannalta, kuin olisit yrittänyt kutsua minua pois. Miksi? oli ainut kysymys jonka kerkesin ajatella, kunnes silmissäni sumeni jälleen.

"Olen vienyt tehtäväni päätökseen, mutta kerkesin rakastua sinuun enkelityttö, joka silmieni edessä muuttui meren kuohupäiden vaahdoksi. Kuljimme liian kauan yhdessä, etsien tätä oikeaa rantaa, jonne sinä pienokainen kuuluit ja nyt pääsit lepoon. Sinne kotiin, jonne minunkin kuuluisi päästä, mutta olen matkannut liian kauan, autan vain kadonneita, itsensä hukanneita. Äläkä huoli pienokainen, olet hyvissä käsissä, toivottavasti muistat minut vielä jonain päivänä kun olet kuun kuningattaren yksi säteistä ja minä auringonpojan yksi sadoista veljistä. Kohtaamme vielä."

Perhonen muurilla

Uskallatko koskaan laskeutua olkapäälleni, levätä vain hetkisen ja jatkaa sitten vasta matkaasi. Voi pääsky pieni, voi kunpa voisit, en minä sinua häkkiin laittaisi. Mutta ruokkisin ja hellisin, sinut kuntoon laittaisin. Päätäsi silittäisin takan lämpimässä hehkussa, saisit rauhassa levätä ja nukahtaa, kulkea pientä polkuasi unimaailman kätköihin. Anna minun tämän kerran suojata sinut kylmältä sateelta, ilkeiltä pedoilta ja maailmalta. Olet turvassa nyt, tule ja laskeudu.


Muurini torni on kohonnut ja kohonnut, välillä muutama muurin kivi tipahtelee maahan ja murenevat. Onko aikaa jolloin kaikki pysyisi kasassa, ja voisin olla rauhassa muurini sisällä turvassa? Hän joka minut noutaa sieltä, tulkoot valkoisella ratsullaan, taistelkoot tiensä läpi tuhansien ruusuköynnösten, hirmuisten petojen ja hurjimpienkin lohikäärmeiden kanssa. Kunhan vain pelastat neitosi pulasta, viet hänet turvaan oman muurisi suojiin. Pitäisi hellästi ja uskollisesti, olisit erillainen kuin toiset, joiden takia olin vangittuna murenevien muurien takana. Anna minun nähdä maailmasi, anna minun olla osa sitä, niin annan itseni sinulle. Joisin myrkkysi puolestasi, kiitollisuuden velassa. Mutta tämä häkki, johon minut on tungettu, on lukittu viidelläkymmenellä erillaisella lukolla. Voi kunpa löytäisit ne kaikki avaimet, veisit minut pois peikkojen tyköä. Kertoisit minulle satuja kauniista laaksosta, jonne olisimme yhdessä matkalla. Vain me kaksi.


"Et voi sanoa että avaruus loppuu joskus, koska et tiedä sitä todeksi. Et voi sanoa että aika loppuu, koska kello käy ja aurinko jatkaa kiertoaan. Vaikka pidättäisit hengitystä olisit kuin perhonen, joku saattaisi haukkoa henkeä yrittääkseen pelastaakseen itsensä. Siiven läpsäytyskin voisi aiheuttaa myrskyn tai tuhon, kuka tietää. Mutta miksi meidät on valittu tähän maailmaan. Miksi me olemme se joka näitä arvoituksia yrittää ratkoa? Kuka missäkin, ken milloinkin?"

Yhdessä tässä hetkessä

Laivan lailla keinun kaukana ulapalla, tunteeni pinnassa, voimakkaina tyrskyinä. Keinun kannella edes takaisin tynnyreiden kanssa, purjeet repsottavat, väsymys vie jalkani alta yhä uudelleen ja uudelleen. Musta purje on nostettu laivamme mastoon, kynttilä sytyttetty viimeiseen ehjään lyhtyyn. Miksi vaivaudumme kulkemaan tätä matkaa? Kohtaloko on päättänyt tämän näin? Yhtäläisyyksiä laskuissa, tarinoissamme. Näemme yhdessä tuon viimeisen lyhdyn, kävelemme sitä kohti, huomaamatta toisiamme. Hypnoosissa tuijotamme tuota kaunista pientä liekkiä, joka antaa toivon tälle myrskylle. Käännymme katsomaan toisiamme ja siniset silmämme kohtaavat ja tuovat pienen hymyn kasvoillemme, tiedämme molemmat ettemme ole yksin. Olemme tässä, yhdessä. Kaikkien myrskyjen ja viimojen keskellä, toistemme rinnalla. Pysythän siinä?


Kuuntelen niitä samoja sävelmiä, joita yhdessä kuunneltiin. yhä odotan ja odotan sit päivää kun olet vapaa vankilastasi. Vielä monia päiviä, vielä enemmän tunteja. Voisitko ja vapautua, palata takaisin luokseni? Rakkaani, tulethan pian? Nämä sanat haluaisin kirjoittaa sinulle joka päivä kirjeisiin, joita en uskalla lähettää. Kirjeisiin joissa haluaisin kertoa kaikki salaisuuteni sinua kohtaan. Kuinka rakastan ja välitän, kuinka kaipaan sinua iltaisin, öisin, aamuisin ja päivisin. Kumpa vielä joskus.. Upotan joka ilta päävi tyynyysi ja toivon että se olisi olkapääsi. Olkapääsi joka tuntuu turvalliselta. Tai rintakehäsi, josta kuulen rauhallisen sydämesi sykkeen. Tiedän olevani heikko, mutta nämä tunteet valtaavat lämmöllä minut.


                                               Moulin Rouge - Come what may

Tulevaisuuden menneisyys

Kuinka uskalsin, suuni avata, suudella huuliasi, maistaa makean elämyksen?
vain vähän kerrallaan, mutta silti liikaa, olen humaltunut maustasi, olen humaltumassa sinusta. Olenko todellakin näin heikko että Sinä, sinä joka valloitit minut, olet saanut minulta jalat altani. Olen unohtanut kuka olen ollut, olen unohtanut sen ajan, kun haaveilin sinusta. Nyt vain uoudun huuliesi makuun, nuihin sinisiin silmiin, jotka ovat syvemmät kuin yksikään valtameri. Olet se jokeri pakasta, se joka antaa voittokäden pokerissa. Olet se ruusu, joka pistää poimijaansa. Olen olut varomaton, mutta haluan seikkailuun kanssasi. Kaikki pyörii ympärilläni, onnen tunne, joka kipristelee vatsanpohjalla perhosina, syvät huokaukset pettymyksistä ja uupumuksesta, kenties myös väsymyksestä. Mutta kaiken aikaa, kaipaan vain läheisyyttä, sitä lämmintä syliä, joka on sinun.


En muista kuinka kauan kaikesta on vuosi, muutamakin, ehkä tusina. Onko sillä merkitystä? Tunnemme toistemme kehot, tunnemme toistemme tavat. Ei yllätyksiä, ei pettymyksiä. Olisikohan noin? Tunsimme kerran toisemme, mutta aika muuttaa meitä, olemme arvoituksia toisillemme, joita emme anna toistemme nähdä.. Olemme hyökyaaltoja, jotka kohdatessaan karikon, hajoavat ja katoavat. En muista kuinka kaikki tapahtui, se vain tapahtui. Vuosienkin jälkeen kaipaan aikaa, aikaa meille, aikaa itselle, aikaa tulevaisuuden suunnitelmille. Valitsimme toisemme, kenties vahingossa, kenties sattumalta tai kenties olimme magneetteja toisillemme, vedimme vain toisiamme puoleemme. Tämä tunne joka vetoaa meihin, saattaa kadota, mutta rakkaani.. pidäthän minua kädestä kiinni kun olen vanha, kun olen voimaton. Pidäthän kädestäni kiinni ja sanot "rakastan sinua ikuisesti." Kannathan minut peittoihin, jos minulle tapahtuu jotain, peittelethän vuoteeseen niin kuin pienokaisen.. Olethan muurini, kun minua koitetaan sanoilla satuttaa. Olethan aina siinä?


Tuhansien askelten saattelemana, pieni hentoinen enkelikin kaatuu. Ei jalat kanna, ei siivet nosta ylös, ei auta varjelu pienoisen. On voimaton hän joskus myös, niin kuin minäkin. Muistatko laulun.. sen hiljaisen.. sen laulun joka joskus kantoi meidät eteenpäin. Olimme niin pieniä, niin viattomia, olimme hentoisia. Mutta edelleen muistan laulun, jonka mummuni lauloi minulle pienenä. En pidä yleensä sen tyylisistä lauluista, jos niitä lauluiksi saisi edes kutsua. Mutta edelleen, se soi päässäni, se soi mielessäni ja aion jakaa sen teidän kanssanne. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie... Laulu joka saa kylmät väreet ja ihoni kananlihalle, liikaa muistoja...

Väsyneenä vaeltaen harmaudessa

Harmaan sävy peittää maan, se syö värien kirkkauden se syö lintujen laulun. Se on kuin talvi, joka raiskaa ruohikon vihreyden, puiden tuoksun, kaiken lämmön. Olen kesän lapsi, vaikka kuinka olisin syntynyt synkkänä lokakuun lopulla. Rakastan pimeyttä mutta vihaan harmaata ,se saa mieleni muuttumaan synkäksi. Katoamaan tästä maailmasta, maailmaan jota ei ole. Maailmaan, joka syö sieluja, mutustelee niitä välipalaksi, repien ehjät salaattikulhoon. Kulhoon joka ei vain koskaan täyty tarpeeksi, koska muuten harmautta ei olisi. Jos se kerran täyttyisi, se veisi harmauden tuoden pimeyden, talven kuiskutuksen, kuiskutuksen jälkeen huudon joka johdattaisi takaisin kesään. Olenko väsynyt kulkemaan vai kulkenut väsymykseen asti?

"Olenko vielä täällä?"

Kehoni on alkanut oleen tunnoton, voimaton ja nuutunut. Olen koko ajan sairas fyysisesti ja henkisesti, olen sairastunut harmaudne pölystä, sen kiemuroista savupilvistä. Yskin ja köhin, oksennan... Pääni on täynnä ajatuksia, jotka saavat sen särkemään. Jotka saavat kaiken tuntumaan niin oudolta ja raskaalta. Miksi yksikään ei voisi oikeasti auttaa, tuoda sen lämmön tänne, viedä nuo savuverhot muualle? Onko se oikeasti niin vaikeaa? Onko kaupungin pakko olla savujen saattelema torakoiden pesä?

Ruohossa joka kutitti lapsena jalkojamme, jonka päällä juoksimme toisiamme karkuun. Välillä kellahdimme makoilemaan siihen, nostaen yhden ruoonkorren käsiemme väliin ja puhaltaen, Se vingahti. Kiemurtelimme naurussa, pyöreimme voikukkien sekaan. Missä se aika nyt on?

Pelle Miljoona - Juokse Villi Lapsi

Kuun kastamat

Kuljin tietä synkintä, tietämättä mitä edessä, tietämättä ketkä ovat odottamassa. Tietämättä edes kuka olen.. Mutta tänään.. aurinko loistaa kirkkaammin valaisten kasvoni. Valaisten  taivaan. Valaisten metsän tämän synkimmänkin. En uskonut näin käyvän mutta mitä toivoa olisi voinut, kasvoin missä milloinkin. Olin joko suossa tai ojassa. En uskaltanut toivoa, en uskoltanut edes suutani avata. Enää kuun kaunotarta odotan, joka taikansa tekee ja sitoo meidät yhteen.

"Kuun säteet lankeavat pilviverhojen päälle, laskeutujen sateena maahan, kastaen maan uudelleen, niin kuin se olisi vasta syntynyt. Nuo pisarat ovat ompeleita, jotka korjaavat särkynyttä, parantavat ja sitovat kaiken umpeen. Jättäen arpensa mieleen."

Kerroit tarinoita kahdesta rakastavasta, kahdesta kauniista, kahdesta eksyneestä. Joittenka vuoksi kuka vain olisi tehnyt mitä vain. Nämä kaksi olivat aina erillään, nämä kaksi eivät olleet koskaan tavanneet. Olitko unohtanut sanan rakastavaiset, et edes maininnut myöhemmin siittä. Pelkäsitkö että katoan, jos puhut rakkaudesta? Voi sinua, älä huoli olen täällä. Kyllä, olen täällä. En katoa en häviä, en ole kummitus, en ole lähtemässä, en ole kulkuri. Jos pidät huolen minusta, pidän huolen meistä kanssasi. Mutta jos päästät minut leijana tuulen mukaan, olen varma että katoan. Se on ainoa keino hävittää minut elämästäsi.

"Unten valtakunnassakaan ei nukuta ikuisesti, vuosi tai kaksi, ehkä satoja, mutta kerran heräsi Ruusunenkin, miksei valtakuntakin?"

This image is from: http://www.zerochan.net/174752#full

Tuhkimo tarina

Olen Tuhkimo likaisissa vaatteissani, tuhkan ja lian peittelemänä, laahustan luudan kanssa paikasta a paikkaan b. Odotan kurpitsasta muuttuvaa vaunua, hiiristä kasvavia hevosia, ja prinssia valtakunnan muurien toisella puolella morsianta etsivää. Mutta olen kadottanut lasikenkäni jo ennen vaunuihin astumista, olen hävittänyt nauhan hiuksistani ja hymyn kasvoiltani. Ja jälleen edessäni on uusi työmaa, joka ajaa kauneutta kauemmaksi ja on esteenä tanssiaisiin pääsemisestä. Mutta antaa vuosien valua, kyllä vielä joskus, joskus tanssin kanssasi kauniimmin kuin yksikään. Olisimme valtakunnan ainokaiset. Eikä edes Ruususen piikikkäät ruusut pystyisi meitä estelemään.

"Älä unohda kuka olet..." 

En tarvitse jalokiviä kruunujen, tai kuniinkaallista kaartia, en välttämättä kattoa pääni päälle, olen pärjännyt ennenkin. Olen muuttanut muotoa kuin kameleontti väriä, olen vaihtanut tyyliä, kokoa, lähes kaikkea. Mutta silti olen vieläkin minä, pääni sisältöä ei voi poistaa. Odotan lobotomiaa, odotan aikaa jolloin joku yrittää tuhoten itsensä. et voi voittaa, haluan olla minä. Olen ollut toisenlainen, olin hiljainen huppaariin kääriytynyt, lihavuuttaan häpeävä, katseita välttelevä. Mitä olen nyt? Entä sinä?

Ei en aio palata elämään jossa joskus kasvoin ja elin, en aio jäädä aloilleen vaan jatkaa eteenpäin. Haluan elää ja olla onnellnen, haluan elää tässä ja nyt, olla se joka olen. Haluan omistautua jollekkin, luopua vapaudestani olla vain yksi kahdesta.

"Yesterday is history Tomorrow's a mystery I can see you looki' back at me Keep you eyes on me"
Justin Timberlake - Mirrors

Jokerina elämän

Miksi muodostan lauseita huuliltani, jotka ovat kuivuneet ja rohtuneet. Miksi katselen ympärilleni tuota kaunista maailmaa, kun silmäni ovat maalattu öljyväreillä. Ihostani on muotoiltu kangas, naulattu kiinni kehykseen odottamaan oikeaa hetkeä. hetkeä joka toisi onnen ja rakkauden. Vaikka kuinka maalasit minuun kuvioita, kauniita kiehkuroita, valkoisia päivänkakkaroita, keltaisia narsisseja. Olin vain valkoinen kangas kehyksessä, kaikki maalit imeytyivät minuun. Mutta koskaan et huomannut sitä, et koskaan muistanut että teokset eivät koskaan säily. Katosivat aina kun käänsit selkäsi, ja luulit nostaneesi ne kuivaamoon.. Tuo tyhjä kuivaamo, odotti ja odotti minua, mutta et koskaan minua sinne saanut astumaan.

Laskit kortit pakasta, mustia ja punaisia. Muttet koskaan muistanut värejä jokereiden, nuiden ilkeästi virnuilevien. Laskit uudestaan ja uudestaan, kääntäen jokaisen kortin yksitellen. Laskien niitä vuorotellen punaiseen ja mustaan pakkaan, välillä neljäänkin. Mutta jokerit nuo ylimääräiset unohdit aina jonnekkin. Ei niitä nähty pakassasi, ei niitä nähty pelissä, ei hihassa, ei pöydän allakaan. Olit kadonnut elämäsi jokerit, joilla voisit voittaa pelin kieroutuneen elämän. 

Laskin päivän kerrallaan, päivään jota kaipasin. Päivään jota tuskin koskaan kohtaisin uudelleen niin täydellisenä. Olin onnellinen, vaikka mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta miksi suunnittella. Suunnitelmat ovat hulluille, vainoharhaisille ja sinulle. Suunnittelit päämme menoksi kaiken, autoin sinua. Teit minusta suunnittelijan, suunnittelin jälleen omaa elämääni, ja uhrasin kaiken. Uhrasin kaiken sen, jonka takia olin jo kertaalleen kaatunut. Joutuisin kohtaamaan taas pelkoni, kohtaamaan itseni, sen mitä en ollut. Mikset antanut minun olla minä, miksen minä antanut sinun olla sinä. Kun lähdit pois, pääsin elämään, sain taas laskea päiviä. Laskea taakse päin kuin mikäkin aikamatkustaja. Mietein päiviä jolloin olin ollut onnellinen, ilman suunnitelmia, niin kuin nyt.

"Kasvata minut elämään ässä hihassa, anna minun voittaa, anna minun hävitä. Opeta minut olemaan minä, antamaan sinun olla sinä. Ole turvani ja rakkaani, anna minulle se mitä sinäkin haluat minulta."

Vanki ilman siipiä

Vuosi tai kaksi, yhä syvemmälle vajoten, kuollen, omaan pimeyteensä, joka kerta vain kauemmaksi kadoten. Ei ollut oma valinta, ei päätös, kaikki vain vedettiin jalkojen alta. Samanlailla kuin eilenkin tai vuosi sitten, ei muutosta. Ei muutosta niin kuin ei koskaan mihinkään. Kaikki vain viedään ja poltetaan. Kirjanmerkkinä laatikonpohjalle kadoten, vajoten papereiden alle unohduksiin, kirjekuorten väliin ahdistetuksi. Mitä muuta voisi odottaa yksinäiseltä sielulta, joka on revitty ja riuhdottu, kuilun partaalle. Ulvoit yksin kuuta yksinäisten tähtien alla, yksin.. Olit unohdettua kansaa, unohdettu lapsonen ilman siipiä... ilman siipiä sateessa..

Tuhansien tähtien alla, hän oli siellä asunut aina. Ja yön Ollin sanoja lainaten "Hän tanssi kanssa enkelten." Ei hänen annettu valita, ei nähdä edes maailmaa. Hän lähti matkalle kaukaiselle, eikä hän palannut koskaan. Ei löytänyt polkua valaistua, joka kotiin olisi johtanut, takaisin rakkaiden syleilyyn. Hän siskonsa rinnalla vaeltaa, tien laidalla varjelee uudelta menetykseltä. Kantaen yli huomisten esteiden, vaikkei häntä huomata, ja vaikka hänen läsnäolostaan vaietaan.

Olen vanki, vankina vankilassa, jonka kaltereissa ei ole saranoita, eikä ulos pääsyä vapauteen. Unohtaa voi sellinvartijan, unohtaa voi hurtan avaimia vartioimassa, ei ole avaimia tähän porttiin, sydämenkin hän on sulkenut. Hän sulki myös suunsa neulalla ja langalla. Yrittäen unohtaa kuka hän on, unohtaa mistä tulee ja minne joskus oli matkalla. Hän on vain vanki. Vankina pimeydessä, keskellä ihmismassaa, silti yksin. Tunnen hänen pelkonsa, joka on läsnä kaikkialla, se on seuralainan kavala, jolta karkuun ei pääse. Seuralainen joka roikkuu nilkassa, tukehduttaen ilman kuristamista.

Teenkö kuolemaa kun palelen lämpimässä, jäädyn palikaksi talvisessa viimassa. Tunnen lämmön kehollani vain harvoin, silloinkin siihen tarvitaan jotain tiettyä... Palellun ilman tuulta, palellun ilman lunta. Olen vain kylmissäni aina ja yksin. Ei ole ketään, eikä kukaan huomaa edes paleltumia käsivarsissani, jotka leviävät rutonlailla kasvoihini ja vie minut pois tästä paikasta, tästä hetkestä, ikuisen unen maailmaan.

~Hanashi~

Posliininen nukke

"Bang bang... sait osuman.. bang bang.. olet kuollut."

Tätä me leikeimme lapsena aina, ei ollut muita kuin tämä pieni porukka, leikeimme, juoksimme karkuun ja ammuimme. Pyssyt olivat puusta, kenellä minkäkilainen risu tai oksa. Ei sillä ollut merkitystä, sillä oli vain merkitystä, että kun sait osuman jähmetyit ja kun kuolit kaaduit maahan.. Ja leikki jatkui ja jatkui.. kaikilla oli hauskaa, kunnes joku kompastui ja jalasta valui veri.. Pyssyt heitettiin maahan ja kerännyttiin kaatuneen luokse. Mitä pahaa me olimme tehneet, jotta ansaitsimme tällaisen paikan maailmasta? Yksikään meistä ei koskaan voisi tarttua aseeseen ja ampua toista ihmistä..

Se oli sama kuin olisin juossut lumisateessa, en nähnyt eteeni. törmäilin vain kaikkeen mikä eteeni osui.. Aurauskepit, liikennemerkit, postilaatikot, kaikki mitä tien laidassa voi vain olla, osuivat juuri minun eteeni. Hernerokka sumu... se oli este sinun ja minun välillä..

Kaksi plus yksi, ei ole me.. Se on yksi liikaa. Niinkö meidät halusit nähdä, kolme yhdessä, vaikka tiesit etten sitä koskaan sietäisi. Halusin olla vain numero yksi, olla tien viitta kohti yhteista tietä. Mutta olin vain roska tien poskessa, heitettynä pois. Nostit minut ylös, mutta keräsit heidät muutkin. En ollut ainoasi. Enkä ollu enää ainoa nainen, niin kuin lapsuus leikeissä. Olin aina ainoa tyttö useamman pojan leikeissä. Nyt olin yksi nainen muitten naisten joukossa.

Olin shakkinappula, sotilas, muiden sotilaitten tavoin.. Vaarassa aina kaatua ja tulla syödyksi, tai tulla syötiksi..En voi olla varma olenko oikeasti edes olemassa, vai olenko nukke, jota ylhäältä päin ohjaillaan kuin mitäkin pahaista. Se selittäisi tekoni, tapani ja kaiken..

"Nauhat kämmeniisi ommeltiin, jalkapöytäänkin kiinnitettiin. Hartioihinkin ommeltiin.. Mitä sitä turhaan karkuun päästää, kun voi nukkena käyttää ja rahaa säästää...Tunne tila tämä vain jatkuu, samalla kun arvet rupeentuu. Ei kannata nauhat, ei silkkisetkään. Tiputtavat alas, posliini nuken särkien."



~Hanashi~

Lasinen miinakenttä

"Tuntuu kuin valuisin, lailla kellon Salvador Dalin työssä.. Olen kuihtunut ruusu, kukkivassa puskassa. En ole varma mitä tapahtuu, mihin menen, kenen kanssa ja miksi. Onko kellään enää vastauksia kysymyksiini, joita turhaan yritän esittää ja kaivaa? Haluaisin vastauksen elämäni syylle, tälle hektiselle elämälle..."

Kuin kalat valtameren pohjalla, edes takaisin uiskennellen, ei päämäärää, ei tavotteita. Kylki kyljessä, eteen ja taakse, taakse ja eteen. Ei vastauksia ole pohjassa, ei vastauksia ole myöskään pohjamudassa. Tunnen oloni niin hauraaksi, olin sitten täällä, veden alla, kalojen keskellä.. Tai olisin pinnalla, valkealla hiekalla, auringon alla. Ei sillä ole merkitystä, en edes tiedä tulenko enää koskaan kokonaiseksi. Minua nakerretaan kuin kalat meren alaista kasvistoa. Minussa on reikiä siellä täällä, reikiä kasvoissa, sydämessä, sielussa... Olen sirpaleina, hylyn suurimmassa salissa..

"Et se ole sinä, joka tuohon arkkuun laskettiin, se oli vain sielusi.. Ethän sinä sitä enää tarvitse, se revittiin irti sinusta. Kaivettiin veitsen kärjellä irti sydämestäsi vaihdettiin turhan päiväseen suruun. Et ollut koskaan meille edes yhden kolikon arvoinen... Joten multaamme, sen joka sinusta teki arvottoman... Olisit ylpeä meistä.."

Valitsinko väärän vai valitsinko umpikujan, samapa tuo. Valinta on tehty ja sen kanssa on elettävä, niin kauan  kunnes matto vedetään taas alta.. Olisi väärin kääntyä näkemättä mitä edessä on, näkemättä mikä oikeasti on vastassa.. Kaipaanko sitten rauhaa, ehkäpä ikuista? En tiedä, en osaa vastata lauseisiin omiini. Osaan vain haaveilla, mutta en enää elä niissä, enkä toivo niiden toteutuvan. Totuin jo ettei keijuja ole, eivätkä tähdenlennot toiveita toteuta. Olen omilla jaloillani, oman pääni varassa, ilman suojaa kranaateilta. Ilman tukikohtaa, jonne paeta ja kutsua apua. Tapahtui mitä vain olisin lasisella miinakentällä, ilman tutkaa, yksin. Se miinakenttä olen minä itse. Lasiset miinat ovat kovettuneita kyyneleitäni, joita olen vuodattunut miljoonia, pienille alueille...

"Olenko siis pulassa?"




~Hanashi~

Yksikin voi olla liikaa

Kuinka vaikea on kävellä käsi kädessä, kaposta tietä kolmen ihmisen voimin. Kukaan ei halua tippua, kukaan ei halua lähteä tästä leikistä pois. Pakko kävellä, pakko jatkaa matkaa, ettei maa sorru kenenkään alta. Itse kävelen tien leveintä kohtaa, te kaksi kuljette tien reunoja pitkin, molempien alla maa murtuu pala kerrallaan. Minun olisi tarkoitus pelastaa toinen teistä, tai heittää teidät molemmat ulos tästä pelistä.

Jaan kortteja pöydälle, jaan ne oikein päin, kaksi sinulle, kaksi hänelle.. "Hit me", yhteistulos nousee 19, katsot korttejasi pieni virne kasvoillasi.. Olet varma voitostasi, vilkuilet vastustajaa, hän nostaa kortin myös ja saa luvuksi myös 19. Hikipisara nousee otsallesi ja alat hermostuneesti, vilkuilla minua. Jakajana heitän omat kortit pöytään, tuijotan hertta vitosta ja pata seiskaa. He molemmat seuraavat minua, jaan uuden kortin itselleni ruutu kuningas. "Yli" mutisen hiljaa huulieni välistä ja vilkaisen heitä.. He virnuilevat mutta edelleen tilanne on epäselvä, molemmat voittaa muttei kumminkaan..

Tämä ympyrä ei aukea, ei muuta muotoa, vaan jatkuu ja jatkuu. Seison tämän kaiken keskellä, yksin. Olen turhautunut ja ahistunut, kaipaan apua. En löydä tietä ulos umpikujasta, enkä valoa labyrintistä. Olen lintu suljettuna lasiseen häkkiin, siivistä leikattu sulat lyhyiksi, etten voi nousta edes lentoon. En voi kaartaa edes häkin kattoa ja katsoa alas kylmään häkin lattiaan. Vaan minä kävelen paljain jaloin tuolla metallisella pohjalla, ja yöt yritän paleltumatta nukkua, turhaan.. En ole nukkunut vuosiin, en tuhansiin. Odotin vain pelastajaa, häntä jolla olisi avain häkkiin ja vapauteeni. Odotin häntä, joka korjaisi siipeni ja nostaisi minut lentoon.

"Keijukainenkin muuttui ruumiiksi, kauniit hepeneet päällään. Ei enää ollut aurinkoa, ei kukkia, ei sadetta. Kaikki keijujen valssit olivat vetäneet viimeisen henkäyksen pakkasyönä. Tuo pieni mytty, lyhistynyt ruumis, makaa kylmettyneenä kaivon pohjalla. Olivat siiveet revenneet, samalla kun sydän lämpöinen kylmetettiin. ja rakastuneena viikatemieheen, hän unohti auringon säteet, ne ainoat jotka hänen hengen olisivat säästäneet, tuolta kalsealta kohtalolta."




~Hanashi~

"olenko vain lapsi ilman sateenvarjoa, vai miksi kaikki kyyneleet vuotavat silmistäni?"
~Hanna Niemi aka Hanashi