Harmaan sävy peittää maan, se syö värien kirkkauden se syö lintujen laulun. Se on kuin talvi, joka raiskaa ruohikon vihreyden, puiden tuoksun, kaiken lämmön. Olen kesän lapsi, vaikka kuinka olisin syntynyt synkkänä lokakuun lopulla. Rakastan pimeyttä mutta vihaan harmaata ,se saa mieleni muuttumaan synkäksi. Katoamaan tästä maailmasta, maailmaan jota ei ole. Maailmaan, joka syö sieluja, mutustelee niitä välipalaksi, repien ehjät salaattikulhoon. Kulhoon joka ei vain koskaan täyty tarpeeksi, koska muuten harmautta ei olisi. Jos se kerran täyttyisi, se veisi harmauden tuoden pimeyden, talven kuiskutuksen, kuiskutuksen jälkeen huudon joka johdattaisi takaisin kesään. Olenko väsynyt kulkemaan vai kulkenut väsymykseen asti?
"Olenko vielä täällä?"
Kehoni on alkanut oleen tunnoton, voimaton ja nuutunut. Olen koko ajan sairas fyysisesti ja henkisesti, olen sairastunut harmaudne pölystä, sen kiemuroista savupilvistä. Yskin ja köhin, oksennan... Pääni on täynnä ajatuksia, jotka saavat sen särkemään. Jotka saavat kaiken tuntumaan niin oudolta ja raskaalta. Miksi yksikään ei voisi oikeasti auttaa, tuoda sen lämmön tänne, viedä nuo savuverhot muualle? Onko se oikeasti niin vaikeaa? Onko kaupungin pakko olla savujen saattelema torakoiden pesä?
Ruohossa joka kutitti lapsena jalkojamme, jonka päällä juoksimme toisiamme karkuun. Välillä kellahdimme makoilemaan siihen, nostaen yhden ruoonkorren käsiemme väliin ja puhaltaen, Se vingahti. Kiemurtelimme naurussa, pyöreimme voikukkien sekaan. Missä se aika nyt on?
Pelle Miljoona - Juokse Villi Lapsi
