Niin monta kertaa harhaa astuen, niin monta kertaa polvensa ihon rikkonut, kaatuneena, kompastuneena. Niin monta kertaa toivoen parempaa, niin monta kertaa haaveillen huomisesta auringosta.
Kuinka montaa kertaa täytyy olla tyhmä, kuinka kauan menee että menneisyyden haamut eivät enää koputtele öisin ikkunaan. Haamut jotka saavat ajatukset väärille reiteille, vaikka luottaa pitäisi vain sydämeen. Olisiko mahdollista saada haamut ansaan, jotta voisi olla onnellinen ilman pelkoa?
Tiedän olleeni tyhmä, tiedän olleeni hölmö. Kunpa voisin palata ajassa, kunpa voisin korjata ne pienet suuret virheet. Ne virheet, jotka välimatkaa kasvattaa, ne virheet, jotka pilata voi paljoa..
Yhä silti koitan kantaa rakkautani sinua kohtaan, toivoen että sinäkin teet niin, yhdessä, käsi kädessä. Sateenvarjon alla, kesäsateen piirittäminä, yhdessä. Avoin jaloin tavaltaen, yhä lähekkäin. Tunnethan tämän saman, kauneuden ympärillämme?
Kaikki tämä on vain miete, jota mietin lattialla istuen, odottaen sinua kotiin. Odottaen ja kaivaten. Tiedän että saavut luokseni, kunpa uskaltaisin vain antaa sinulle kaiken. Jos annan pidäthän siittä huolen, niin kuin herkästä sydämestänikin?
