KUn et enää tunne kosketusta etkä katseita. Kun et enää huomaa vaikka kuinka, joku koputtaa selkääsi. Olet kadonnut jo jonnekkin kauas tästä maailmasta. Tästä ns. todellisuudesta, jota tulemme aina elämään. Mikä on totta, mikä valhetta. Kenestä tulee mitäkin vai tuleeko kenestäkään mitään. Yksi yhtena vai kaksi kolmena? Järjen käyttö katoaa, samalla tavalla kuin hiukkaset tuuleen. Onko millään enää merkitystä?
Kaikki tämä jonka vuoksi jokainen meistä taistelee eri syistä, eri lähtökohdista ja eri unelmien takia. Mitä me olemme horjuttamaan toisten unelmia tai haaveita. Meillä jokaisella on omat syymme, joista pidämme kiinni vaikka oman henkemme kaupalla. Monet meistä taistelee rakkaudesta, monet meistä taistelee rodustamme ja monet taistelevat vain turhuudesta ja huvista. Kuka oikeasti on oikeassa ja kuka väärässä?
Milloin olet viimeksi nauttinut jokaisesta päivästä, jokaisesta pirun päivästä joka sinun eteesi on astunut? Niimpä niin.. Itse yritän hymyillä, yritän nauttia ja yritän löytää kaikesta jotain hyvää ja nauttimisen arvoista. En vain vieläkään tiedä kuinka fiksua se on? Tulenko joka kerta vain satuttamaan itseni toisten ihmisten ja rakkaiden vuoksi? Ehkä.. Mutta se on osittain minulle kunnia, osittain suurin menetys..
Olen aina ollut se outo lintu, se joka on sulautunut varjoihin ja yrittänyt olla poissa jaloista. Ihminen josta kaikki näytti niin vaikealta ja turhauttavalta. Ihminen joka katosi toisten selkien taakse ilman suurtakaan ongelmaa. Mutta nykyään yritän nousta takaisin jaloilleni, samalla nostaa itseni siivilleni, jotka ompelin uudelleen selkääni. Se voima joka minuun upotettiin uudelleen, on nyt se voima jonka avulla revityt siipeni kantavat minut korkeammalle kuin koskaan ennen.
Tunnen että sisälläni loistava valo ei ole vielä täysin muserrettu, sisälläni loistaa majakka. Tosin tuo majakka on karikkojen keskellä, keskellä suurta pimeyttä ja myrskyävää merta. Mutta silti tiedän että sinne on mahdollista selviytyä, joko karikkojen kautta tai suojaista poukamaa pitkin lasku veden aikaan.
"Elämmekö vain lainattua elämää vai kirjoitettua tarinaa?"
~Hanashi~
sunnuntai 5. elokuuta 2012
lauantai 4. elokuuta 2012
Rakkauden kuurupiilo
Kun rakastut, et löydä enää sanoja kuvailemaan sitä tunnetta sisälläsi. Ja aina kun hän kääntää selkänsä sinulle ja on lähteäkseen tunnet kuinka kyyneleet kasautuvat sisällesi. Tai no siltä se minusta tuntuu.
En ole aikoihin tuntenut itseäni onnelliseksi tai edes iloiseksi, en sisäisesti. Ulkoisesti näytän usein onnelliselta ja vapaalta, siltä että nauttisin jokaisesta helvetin päivästä. Todellisuus on kumminkin jotain paljon synkempää.. Vuosien varrella olen oppinut vain menettämään ja kadottamaan luottamuksen ihmisiin. Kaiken edessä olen vain yrittänyt hymyillä ja näyttää onnelliselta. Hymyilin jopa peilikuvalleni, jonka silmäkulmista valui verisiä kyyneleitä. Ei, en ollut onnellinen...
Mutta viimein, viimein kun tunnen löytäneeni aidon onnen, tunnen myös pelon lähestyvän ja lävistävän minut myrkyn peittelemällä tikarilla. Pelkään että jälleen kerran, tuo ihana onni viedään minulta pois, kiskotaan irti ja heitetään muiden liekkeihin. Minun liekeistäni ei ole enää kenellekkään haastetta, ne roihahtavat sillon kun on tarve, mutta ne ei pala kovinkaan kauaa ellei niihin koko ajan puhalleta. Sisälläni kytevä hiillos on vain merkki siittä että olen vielä elossa ja että minusta on vielä taistelemaan.
"Sanoisin että sinun lintusi olisi feniks.." "Olen erimieltä.. minusta olen vain kuolemaan takertunut korppi, joka jakaa suruaan muille, joko suoraan tai salakavalasti"
Olen ehkä kadottanut kaiken, mutta nyt jälleen tuntuu siltä että voisin taistella. Taistella rintamalla toisten aidosti rakastuneiden ihmisten rinnalla, puolustaessaan tätä tunnetta. Tätä joka saa hetkessä valtaansa, samalla kun leikkii sisälläsi kuurupiiloa. Mutta vaikka voitat ja löydät hänet piilostaan, et voi olla varma onko tuo tunne pysyvä. Et voi olla varma tuletko menettämään jälleen kerran kaiken ja korttipakan yhdeksi turhaksi kortiksi.
Yhden toiveen jos tähdet kuulisivat, voisin nauttia tästä kaikesta enemmän.. Älä anna tämän kaiken jälleen luisua sormieni läpi niin kuin tiimalasin hiekan. Anna minun olla hetki edes onnellinen ja jos ei muuta.. niin anna kuolla onnellisena, vaikka satojen vuosien päästä, kun kehoni on jo mätänemässä arkussa, mutta sieluni vaeltamassa tämän kaupungin savuisilla kujilla... Tiedän onnistuneeni jossain, kunhan sieluni on onnellinen, niin kuin se on nyt..
"Taivas, anna sateen puhdistaa sieluni, anna sen valua hiuksiltani kasvoilleni. Anna nuiedn taivaan kyyneleiden peitellä minut märkään hautaan. Anna niiden kasvattaa minusta uusi verso, jotta voisin kukkia kauniimmin kuin nyt. Taivas ole kiltti ja peitä sinisyys harmaiden ohi lipuvien pilvien verhoon. Yksi pisara voi puhdistaa minut paremmin kuin yksikään kirkossa istuttu turha hetki. Nuo taivaasta putoileva helmi nauha, saa kenet tahansa näyttämään kauniimmalta, ilman suruja. Hymyile kanssani, hymyile kuin sadepilvien takana kurkkiva aurinko, joka tuo meille uuden huomisen."
~Hanashi~
En ole aikoihin tuntenut itseäni onnelliseksi tai edes iloiseksi, en sisäisesti. Ulkoisesti näytän usein onnelliselta ja vapaalta, siltä että nauttisin jokaisesta helvetin päivästä. Todellisuus on kumminkin jotain paljon synkempää.. Vuosien varrella olen oppinut vain menettämään ja kadottamaan luottamuksen ihmisiin. Kaiken edessä olen vain yrittänyt hymyillä ja näyttää onnelliselta. Hymyilin jopa peilikuvalleni, jonka silmäkulmista valui verisiä kyyneleitä. Ei, en ollut onnellinen...
Mutta viimein, viimein kun tunnen löytäneeni aidon onnen, tunnen myös pelon lähestyvän ja lävistävän minut myrkyn peittelemällä tikarilla. Pelkään että jälleen kerran, tuo ihana onni viedään minulta pois, kiskotaan irti ja heitetään muiden liekkeihin. Minun liekeistäni ei ole enää kenellekkään haastetta, ne roihahtavat sillon kun on tarve, mutta ne ei pala kovinkaan kauaa ellei niihin koko ajan puhalleta. Sisälläni kytevä hiillos on vain merkki siittä että olen vielä elossa ja että minusta on vielä taistelemaan.
"Sanoisin että sinun lintusi olisi feniks.." "Olen erimieltä.. minusta olen vain kuolemaan takertunut korppi, joka jakaa suruaan muille, joko suoraan tai salakavalasti"
Olen ehkä kadottanut kaiken, mutta nyt jälleen tuntuu siltä että voisin taistella. Taistella rintamalla toisten aidosti rakastuneiden ihmisten rinnalla, puolustaessaan tätä tunnetta. Tätä joka saa hetkessä valtaansa, samalla kun leikkii sisälläsi kuurupiiloa. Mutta vaikka voitat ja löydät hänet piilostaan, et voi olla varma onko tuo tunne pysyvä. Et voi olla varma tuletko menettämään jälleen kerran kaiken ja korttipakan yhdeksi turhaksi kortiksi.
Yhden toiveen jos tähdet kuulisivat, voisin nauttia tästä kaikesta enemmän.. Älä anna tämän kaiken jälleen luisua sormieni läpi niin kuin tiimalasin hiekan. Anna minun olla hetki edes onnellinen ja jos ei muuta.. niin anna kuolla onnellisena, vaikka satojen vuosien päästä, kun kehoni on jo mätänemässä arkussa, mutta sieluni vaeltamassa tämän kaupungin savuisilla kujilla... Tiedän onnistuneeni jossain, kunhan sieluni on onnellinen, niin kuin se on nyt..
"Taivas, anna sateen puhdistaa sieluni, anna sen valua hiuksiltani kasvoilleni. Anna nuiedn taivaan kyyneleiden peitellä minut märkään hautaan. Anna niiden kasvattaa minusta uusi verso, jotta voisin kukkia kauniimmin kuin nyt. Taivas ole kiltti ja peitä sinisyys harmaiden ohi lipuvien pilvien verhoon. Yksi pisara voi puhdistaa minut paremmin kuin yksikään kirkossa istuttu turha hetki. Nuo taivaasta putoileva helmi nauha, saa kenet tahansa näyttämään kauniimmalta, ilman suruja. Hymyile kanssani, hymyile kuin sadepilvien takana kurkkiva aurinko, joka tuo meille uuden huomisen."
~Hanashi~
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)