KUn et enää tunne kosketusta etkä katseita. Kun et enää huomaa vaikka kuinka, joku koputtaa selkääsi. Olet kadonnut jo jonnekkin kauas tästä maailmasta. Tästä ns. todellisuudesta, jota tulemme aina elämään. Mikä on totta, mikä valhetta. Kenestä tulee mitäkin vai tuleeko kenestäkään mitään. Yksi yhtena vai kaksi kolmena? Järjen käyttö katoaa, samalla tavalla kuin hiukkaset tuuleen. Onko millään enää merkitystä?
Kaikki tämä jonka vuoksi jokainen meistä taistelee eri syistä, eri lähtökohdista ja eri unelmien takia. Mitä me olemme horjuttamaan toisten unelmia tai haaveita. Meillä jokaisella on omat syymme, joista pidämme kiinni vaikka oman henkemme kaupalla. Monet meistä taistelee rakkaudesta, monet meistä taistelee rodustamme ja monet taistelevat vain turhuudesta ja huvista. Kuka oikeasti on oikeassa ja kuka väärässä?
Milloin olet viimeksi nauttinut jokaisesta päivästä, jokaisesta pirun päivästä joka sinun eteesi on astunut? Niimpä niin.. Itse yritän hymyillä, yritän nauttia ja yritän löytää kaikesta jotain hyvää ja nauttimisen arvoista. En vain vieläkään tiedä kuinka fiksua se on? Tulenko joka kerta vain satuttamaan itseni toisten ihmisten ja rakkaiden vuoksi? Ehkä.. Mutta se on osittain minulle kunnia, osittain suurin menetys..
Olen aina ollut se outo lintu, se joka on sulautunut varjoihin ja yrittänyt olla poissa jaloista. Ihminen josta kaikki näytti niin vaikealta ja turhauttavalta. Ihminen joka katosi toisten selkien taakse ilman suurtakaan ongelmaa. Mutta nykyään yritän nousta takaisin jaloilleni, samalla nostaa itseni siivilleni, jotka ompelin uudelleen selkääni. Se voima joka minuun upotettiin uudelleen, on nyt se voima jonka avulla revityt siipeni kantavat minut korkeammalle kuin koskaan ennen.
Tunnen että sisälläni loistava valo ei ole vielä täysin muserrettu, sisälläni loistaa majakka. Tosin tuo majakka on karikkojen keskellä, keskellä suurta pimeyttä ja myrskyävää merta. Mutta silti tiedän että sinne on mahdollista selviytyä, joko karikkojen kautta tai suojaista poukamaa pitkin lasku veden aikaan.
"Elämmekö vain lainattua elämää vai kirjoitettua tarinaa?"
~Hanashi~
sunnuntai 5. elokuuta 2012
lauantai 4. elokuuta 2012
Rakkauden kuurupiilo
Kun rakastut, et löydä enää sanoja kuvailemaan sitä tunnetta sisälläsi. Ja aina kun hän kääntää selkänsä sinulle ja on lähteäkseen tunnet kuinka kyyneleet kasautuvat sisällesi. Tai no siltä se minusta tuntuu.
En ole aikoihin tuntenut itseäni onnelliseksi tai edes iloiseksi, en sisäisesti. Ulkoisesti näytän usein onnelliselta ja vapaalta, siltä että nauttisin jokaisesta helvetin päivästä. Todellisuus on kumminkin jotain paljon synkempää.. Vuosien varrella olen oppinut vain menettämään ja kadottamaan luottamuksen ihmisiin. Kaiken edessä olen vain yrittänyt hymyillä ja näyttää onnelliselta. Hymyilin jopa peilikuvalleni, jonka silmäkulmista valui verisiä kyyneleitä. Ei, en ollut onnellinen...
Mutta viimein, viimein kun tunnen löytäneeni aidon onnen, tunnen myös pelon lähestyvän ja lävistävän minut myrkyn peittelemällä tikarilla. Pelkään että jälleen kerran, tuo ihana onni viedään minulta pois, kiskotaan irti ja heitetään muiden liekkeihin. Minun liekeistäni ei ole enää kenellekkään haastetta, ne roihahtavat sillon kun on tarve, mutta ne ei pala kovinkaan kauaa ellei niihin koko ajan puhalleta. Sisälläni kytevä hiillos on vain merkki siittä että olen vielä elossa ja että minusta on vielä taistelemaan.
"Sanoisin että sinun lintusi olisi feniks.." "Olen erimieltä.. minusta olen vain kuolemaan takertunut korppi, joka jakaa suruaan muille, joko suoraan tai salakavalasti"
Olen ehkä kadottanut kaiken, mutta nyt jälleen tuntuu siltä että voisin taistella. Taistella rintamalla toisten aidosti rakastuneiden ihmisten rinnalla, puolustaessaan tätä tunnetta. Tätä joka saa hetkessä valtaansa, samalla kun leikkii sisälläsi kuurupiiloa. Mutta vaikka voitat ja löydät hänet piilostaan, et voi olla varma onko tuo tunne pysyvä. Et voi olla varma tuletko menettämään jälleen kerran kaiken ja korttipakan yhdeksi turhaksi kortiksi.
Yhden toiveen jos tähdet kuulisivat, voisin nauttia tästä kaikesta enemmän.. Älä anna tämän kaiken jälleen luisua sormieni läpi niin kuin tiimalasin hiekan. Anna minun olla hetki edes onnellinen ja jos ei muuta.. niin anna kuolla onnellisena, vaikka satojen vuosien päästä, kun kehoni on jo mätänemässä arkussa, mutta sieluni vaeltamassa tämän kaupungin savuisilla kujilla... Tiedän onnistuneeni jossain, kunhan sieluni on onnellinen, niin kuin se on nyt..
"Taivas, anna sateen puhdistaa sieluni, anna sen valua hiuksiltani kasvoilleni. Anna nuiedn taivaan kyyneleiden peitellä minut märkään hautaan. Anna niiden kasvattaa minusta uusi verso, jotta voisin kukkia kauniimmin kuin nyt. Taivas ole kiltti ja peitä sinisyys harmaiden ohi lipuvien pilvien verhoon. Yksi pisara voi puhdistaa minut paremmin kuin yksikään kirkossa istuttu turha hetki. Nuo taivaasta putoileva helmi nauha, saa kenet tahansa näyttämään kauniimmalta, ilman suruja. Hymyile kanssani, hymyile kuin sadepilvien takana kurkkiva aurinko, joka tuo meille uuden huomisen."
~Hanashi~
En ole aikoihin tuntenut itseäni onnelliseksi tai edes iloiseksi, en sisäisesti. Ulkoisesti näytän usein onnelliselta ja vapaalta, siltä että nauttisin jokaisesta helvetin päivästä. Todellisuus on kumminkin jotain paljon synkempää.. Vuosien varrella olen oppinut vain menettämään ja kadottamaan luottamuksen ihmisiin. Kaiken edessä olen vain yrittänyt hymyillä ja näyttää onnelliselta. Hymyilin jopa peilikuvalleni, jonka silmäkulmista valui verisiä kyyneleitä. Ei, en ollut onnellinen...
Mutta viimein, viimein kun tunnen löytäneeni aidon onnen, tunnen myös pelon lähestyvän ja lävistävän minut myrkyn peittelemällä tikarilla. Pelkään että jälleen kerran, tuo ihana onni viedään minulta pois, kiskotaan irti ja heitetään muiden liekkeihin. Minun liekeistäni ei ole enää kenellekkään haastetta, ne roihahtavat sillon kun on tarve, mutta ne ei pala kovinkaan kauaa ellei niihin koko ajan puhalleta. Sisälläni kytevä hiillos on vain merkki siittä että olen vielä elossa ja että minusta on vielä taistelemaan.
"Sanoisin että sinun lintusi olisi feniks.." "Olen erimieltä.. minusta olen vain kuolemaan takertunut korppi, joka jakaa suruaan muille, joko suoraan tai salakavalasti"
Olen ehkä kadottanut kaiken, mutta nyt jälleen tuntuu siltä että voisin taistella. Taistella rintamalla toisten aidosti rakastuneiden ihmisten rinnalla, puolustaessaan tätä tunnetta. Tätä joka saa hetkessä valtaansa, samalla kun leikkii sisälläsi kuurupiiloa. Mutta vaikka voitat ja löydät hänet piilostaan, et voi olla varma onko tuo tunne pysyvä. Et voi olla varma tuletko menettämään jälleen kerran kaiken ja korttipakan yhdeksi turhaksi kortiksi.
Yhden toiveen jos tähdet kuulisivat, voisin nauttia tästä kaikesta enemmän.. Älä anna tämän kaiken jälleen luisua sormieni läpi niin kuin tiimalasin hiekan. Anna minun olla hetki edes onnellinen ja jos ei muuta.. niin anna kuolla onnellisena, vaikka satojen vuosien päästä, kun kehoni on jo mätänemässä arkussa, mutta sieluni vaeltamassa tämän kaupungin savuisilla kujilla... Tiedän onnistuneeni jossain, kunhan sieluni on onnellinen, niin kuin se on nyt..
"Taivas, anna sateen puhdistaa sieluni, anna sen valua hiuksiltani kasvoilleni. Anna nuiedn taivaan kyyneleiden peitellä minut märkään hautaan. Anna niiden kasvattaa minusta uusi verso, jotta voisin kukkia kauniimmin kuin nyt. Taivas ole kiltti ja peitä sinisyys harmaiden ohi lipuvien pilvien verhoon. Yksi pisara voi puhdistaa minut paremmin kuin yksikään kirkossa istuttu turha hetki. Nuo taivaasta putoileva helmi nauha, saa kenet tahansa näyttämään kauniimmalta, ilman suruja. Hymyile kanssani, hymyile kuin sadepilvien takana kurkkiva aurinko, joka tuo meille uuden huomisen."
~Hanashi~
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Viiman vietävänä
"Ihastuin... ihastuin jälleen.. jälleen kerran."
En ole varma mikä se tunne on kun maailma velloo vain ympärilläni, repien jokaiseen suuntaan kuin tuuliviiri myrskyssä. Välillä mietin olenko olemassakaan, vai olenko lehti viiman vietävänä. Jos olen vain lehti, toivon että tämä on tie seikkailuun, joka vain jatkuu ja jatkuu. En halua kokea enää niitä tunteita, jotka syövät ihmistä sisältä, mutta kukaan ei voi vältellä niitä sirpaleita.
Rakastan tätä tunnetta ehkä enemmän kuin mitään muuta. Se tuntuu joka kerta uudelta mutta silti niin samalta. Se on seikkailu jota kaipaa enemmän kuin muuta, seikkailu joka voi olla alku jollekkin suurelle, tai alku jollekkin mikä päättyy nopeasti.
Kerrankin tunnen oloni erilaiseksi, erilaiseksi kuin vuosiin...
"Olenko rakastumassa? Vai oletko saanut jo kiedottua minut seittiisi?"
Yhä uudelleen kaadun samaan vanhaan ansaan, tuo ansa on loppuun kulutettu, yhtä kulutettu kuin sydämeni. Toivon että jonain päivänä, joku.. tulisi ja korjaisi minut täältä pois. Haluan löytää tämän pelastajan, ihastua, rakastua ja elää nauttien jokaisesta hetkestä.
Viima kuljettaa minua enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen oloni vapaaksi kahleistani. Olen viimein lintu, joka tuntee tuulen siipiensä alla, etsien uusia seikkailuja.
"Ei.. en ihastunut.. rakastuin suoraan.."
En ole varma mikä se tunne on kun maailma velloo vain ympärilläni, repien jokaiseen suuntaan kuin tuuliviiri myrskyssä. Välillä mietin olenko olemassakaan, vai olenko lehti viiman vietävänä. Jos olen vain lehti, toivon että tämä on tie seikkailuun, joka vain jatkuu ja jatkuu. En halua kokea enää niitä tunteita, jotka syövät ihmistä sisältä, mutta kukaan ei voi vältellä niitä sirpaleita.
Rakastan tätä tunnetta ehkä enemmän kuin mitään muuta. Se tuntuu joka kerta uudelta mutta silti niin samalta. Se on seikkailu jota kaipaa enemmän kuin muuta, seikkailu joka voi olla alku jollekkin suurelle, tai alku jollekkin mikä päättyy nopeasti.
Kerrankin tunnen oloni erilaiseksi, erilaiseksi kuin vuosiin...
"Olenko rakastumassa? Vai oletko saanut jo kiedottua minut seittiisi?"
Yhä uudelleen kaadun samaan vanhaan ansaan, tuo ansa on loppuun kulutettu, yhtä kulutettu kuin sydämeni. Toivon että jonain päivänä, joku.. tulisi ja korjaisi minut täältä pois. Haluan löytää tämän pelastajan, ihastua, rakastua ja elää nauttien jokaisesta hetkestä.
Viima kuljettaa minua enemmän kuin koskaan ennen. Tunnen oloni vapaaksi kahleistani. Olen viimein lintu, joka tuntee tuulen siipiensä alla, etsien uusia seikkailuja.
"Ei.. en ihastunut.. rakastuin suoraan.."
~Hanashi~
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Huutoja jostain kaukaa
"Huudan, huudan vihasta..
Huudan vihasta että rakkaudesta..
Huudan hulluudestani, vankilastani."
Olen tunteeton joitakin asioita kohtaan, ne eivät saa minua tuntemaan mitään,
ei yhtään mitään. Ne asiat ovat vain, ne lipuvat edessäni niin kuin jäiset lautat..
Ne lipuvat yhä kauemmaksi ulapalle, josta ne eivät enää koskaan palaa muuta kuin pisaroina.
Monet asiat laittavat miettimään, että miksi teemme niin, miksi olemme täällä, onko meillä jokaisella oma tehtävä tässä likaisessa planeetassa. Meille jokaiselle luotiin tunteet, meille jokaiselle taottiin luonne, mutta silti taistelemme toisiamme että itseämme vastaan.
"Vuodet ovat vaikeita, vuodet ovat synkkiä.
Vuodet tulevat ja menevät,
ja ennen kuin huomaammekaan, ne ovat poissa.
Poissa yhtä nopeasti kuin saapuivatkin."
Mutta jokaisen taistelun jälkeen olemme häviöllä, olemme löytäneet haasteen. Tuo haaste on me itse, me jotka loimme toisemme ja me jotka teimme roolimallit. Nuo houkuttelevat ja seksikkäät seireenit, ovat vietelleet monien mieliä jo vuosi kymmenten ajan. He ovat kuin muusia, mutta vain loppu on tuhaisampi. Meistä tuskin kukaan ei tule välttymään tuolta suloisen makealta myrkyltä.
"En huuda enää, olen kuollut...
Olen kuollut sisältä niin kuin moni muukin.
Me hengitämme, muttemme liiku.
Me hengitämme, muttemme puhu.
Löydettyämme rauhan itsestämme."
~Hanashi~
Huudan vihasta että rakkaudesta..
Huudan hulluudestani, vankilastani."
Olen tunteeton joitakin asioita kohtaan, ne eivät saa minua tuntemaan mitään,
ei yhtään mitään. Ne asiat ovat vain, ne lipuvat edessäni niin kuin jäiset lautat..
Ne lipuvat yhä kauemmaksi ulapalle, josta ne eivät enää koskaan palaa muuta kuin pisaroina.
Monet asiat laittavat miettimään, että miksi teemme niin, miksi olemme täällä, onko meillä jokaisella oma tehtävä tässä likaisessa planeetassa. Meille jokaiselle luotiin tunteet, meille jokaiselle taottiin luonne, mutta silti taistelemme toisiamme että itseämme vastaan.
"Vuodet ovat vaikeita, vuodet ovat synkkiä.
Vuodet tulevat ja menevät,
ja ennen kuin huomaammekaan, ne ovat poissa.
Poissa yhtä nopeasti kuin saapuivatkin."
Mutta jokaisen taistelun jälkeen olemme häviöllä, olemme löytäneet haasteen. Tuo haaste on me itse, me jotka loimme toisemme ja me jotka teimme roolimallit. Nuo houkuttelevat ja seksikkäät seireenit, ovat vietelleet monien mieliä jo vuosi kymmenten ajan. He ovat kuin muusia, mutta vain loppu on tuhaisampi. Meistä tuskin kukaan ei tule välttymään tuolta suloisen makealta myrkyltä.
"En huuda enää, olen kuollut...
Olen kuollut sisältä niin kuin moni muukin.
Me hengitämme, muttemme liiku.
Me hengitämme, muttemme puhu.
Löydettyämme rauhan itsestämme."
~Hanashi~
torstai 28. kesäkuuta 2012
Tuntemattomia toisillemme
"Tunnemmeko toisemme?"
Nämä sanat kuiskivat minulle korvaan usein, niin iltaisin kuin päivisinkin. En tiedä kenelle se ääni kuuluu, tai mistä se tulee. Mutta jos kuuntelen hetken sydäntäni tunnistan äänessä jotain tärkeää ja rakasta. Samalla kun tuo kysymys kietoo minua seittiinsä, yritän löytää sisältäni äänen lähdettä.
Ehkä tunnemme toisemme jostain hyvin kaukaa, ehkä tunnemme toisemme jostain hyvin läheltä tai ehkä tunnemme toisemme tässä samassa kehossa. Entä jos olemme kaksi eri persoonaa tai sielua? Vaikka joskus saisimme tuon asian selville, saattaisi se tuhota jomman kumman meistä. Tai kenties muutumme yhdeksi kokonaiseksi tai löydämme lisää eri ääniä.
Yhdessäkin yössä voisimme kadottaa toisemme, vaikka kuinka asuisimme samassa vankilassa. Meidän tunteemme ja mielemme ovat sidoksissa toisiinsa, vaikka ehkemme sitä huomioisi. Meidän tulevaisuus johtunee meistä, meidän sieluista, mielistä ja tunteista. Me olemme kietoutuneet yhteen.
"Kyllä tunnemme toisemme jostain."
~Hanashi~
Nämä sanat kuiskivat minulle korvaan usein, niin iltaisin kuin päivisinkin. En tiedä kenelle se ääni kuuluu, tai mistä se tulee. Mutta jos kuuntelen hetken sydäntäni tunnistan äänessä jotain tärkeää ja rakasta. Samalla kun tuo kysymys kietoo minua seittiinsä, yritän löytää sisältäni äänen lähdettä.
Ehkä tunnemme toisemme jostain hyvin kaukaa, ehkä tunnemme toisemme jostain hyvin läheltä tai ehkä tunnemme toisemme tässä samassa kehossa. Entä jos olemme kaksi eri persoonaa tai sielua? Vaikka joskus saisimme tuon asian selville, saattaisi se tuhota jomman kumman meistä. Tai kenties muutumme yhdeksi kokonaiseksi tai löydämme lisää eri ääniä.
Yhdessäkin yössä voisimme kadottaa toisemme, vaikka kuinka asuisimme samassa vankilassa. Meidän tunteemme ja mielemme ovat sidoksissa toisiinsa, vaikka ehkemme sitä huomioisi. Meidän tulevaisuus johtunee meistä, meidän sieluista, mielistä ja tunteista. Me olemme kietoutuneet yhteen.
"Kyllä tunnemme toisemme jostain."
~Hanashi~
Alkuteksti
Olisi tyhmää luulla että minä olisin vain minä, tai sinä olisit vain sinä.
Meissä jokaisessa asuu monta eri persoonaa, joista aina joku tai jokin pääsee valtaamaan kehomme, luonteemme, ystäväpiirimme, läheiset tai koko maailmamme. Kukaan ei ole vain se mitä näkee peilistä, kaikki tunteet kehittävät uuden minä-kuvan. Jokaisella kerralla kun vilkaiset peiliin uudelleen näet taas itsesi, aina saman ulkoisen kuoresi.
Tunteiden valtakunta on paikka, jonne tunteet on talletettu, jokainen omaan lasipurkkiinsa. Jokaisella tunteella on oma muotonsa, olemuksensa, värinsä ja hajunsa. Jokainen tunne on täysin oma yksilönsä, niin kuin me ihmisetkin. Meitä on helppo eritellä ja lajitella omiin kasteihimme, mutta niin on myös tunteita helppo purkittaa ja koota kekoihin. Mutta koskaan ei tiedä milloin kaikki nuo kerätyt tunteet pääsevät valtaan ja tuhoavat ehkä enemmän kuin ovat antaneet omistajalleen.
Milloin uskoit olevasi tunteittesi valtias, se joka pystyy hallitsemaan kaikkia tunteiden muotoja milloin vain?
Olemme vain pieniä paperinukkeja, jotka on pumpattu täyteen värejä, makuja, kuvioita, ääniä ja ties mitä muuta pientä. Tämä kaikki saa meidät aistimaan erilaisia tunteita, tunteita jotka on piilotettu meidän sisälle syvimpiin syövereihin, tunteiden valtakuntaan.
~Hanashi
Meissä jokaisessa asuu monta eri persoonaa, joista aina joku tai jokin pääsee valtaamaan kehomme, luonteemme, ystäväpiirimme, läheiset tai koko maailmamme. Kukaan ei ole vain se mitä näkee peilistä, kaikki tunteet kehittävät uuden minä-kuvan. Jokaisella kerralla kun vilkaiset peiliin uudelleen näet taas itsesi, aina saman ulkoisen kuoresi.
Tunteiden valtakunta on paikka, jonne tunteet on talletettu, jokainen omaan lasipurkkiinsa. Jokaisella tunteella on oma muotonsa, olemuksensa, värinsä ja hajunsa. Jokainen tunne on täysin oma yksilönsä, niin kuin me ihmisetkin. Meitä on helppo eritellä ja lajitella omiin kasteihimme, mutta niin on myös tunteita helppo purkittaa ja koota kekoihin. Mutta koskaan ei tiedä milloin kaikki nuo kerätyt tunteet pääsevät valtaan ja tuhoavat ehkä enemmän kuin ovat antaneet omistajalleen.
Milloin uskoit olevasi tunteittesi valtias, se joka pystyy hallitsemaan kaikkia tunteiden muotoja milloin vain?
Olemme vain pieniä paperinukkeja, jotka on pumpattu täyteen värejä, makuja, kuvioita, ääniä ja ties mitä muuta pientä. Tämä kaikki saa meidät aistimaan erilaisia tunteita, tunteita jotka on piilotettu meidän sisälle syvimpiin syövereihin, tunteiden valtakuntaan.
~Hanashi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)