Seison yksin keskellä myrskyä, tuulet pyörittelevät minua ja hiukseni lentelevät minne sattuu niin kuin ne tanssisivat tuulen kanssa. Silti olen yksin, tuuli ei hetkeksikään pysähdy seuraani, ei suostu lannistumaan ja tulemaan kanssani aloilleen. Olen yksin. Ja yksin joudun odottamaan häntä, joka kerran minut pelasti. Häntä, joka ei pelkää hakkaavaa ja piiskaavaa tuulta. "Olenhan nuori, olenhan hento, tarvitsen pelastajan, satukirjojen sankari, tyttöjen unelman."
Olisinpa yhtä vahva, mutta olen vain heikkouden perikuva, hyvä esittämään, mutta vain pisteeseen asti. Lavalle noustessanikin, suljen silmäni ja otan lasini pois, en halua nähdä, en halua tämä henkilö, olen se jota ei ole. En näe yleisöä, en näe ilmeitä, niin kuin maailma olisi vain väriläiskiä täynnä, jotka nauravat, hurraavat ja taputtavat. Esiripun takana, piiloudun takaisin lasieni taakse, unohtaen kaiken mitä lavalla tapahtui. "Tule ja hae minut pois täältä." Kuiskaus, jonka esitän pienestä ikkunasta ulos, tuolle myrskyävälle tuulelle viestinä sinulle. "....pois täältä..."
Voisimme yhdessä sulkea silmämme ja käpertyä lähekkäin, voisimme juosta ja nauraa, kaatua hankee tai hiekkaan. Voisimme yhdessä.... Niin paljon toiveita, niin vähän aikaa, niin kiire kaikkialle, niin nopea tempoista elämää. Rakasta tai unohda, pysy tässä tai mene pois, rakastatko? Liikaa kysymyksiä, liikaa stressiä. liian paljon kaikkea mikä päätä painaa. Niskat jumissa, selkänikamatkin paukkuen. "Ethän lähde vaikka vanhenisin?" nuo hennot sanat, jotka peitteen alta saan sanotuksi. Pidä kiinni minusta, pidä lähelläsi.
Ryppyiset käteni ovat jo aikani edellä, kehonikin on päättänyt hylätä minut, ja tiedän en ole enää kaunis prinsessa, en koskaan ollut. Mutta silti olit kanssani, voithan jakaa sen ajan vielä, vielä tämän kerran. Minä en lähde en ainakaan halua, haluan vielä kerran nähdä hymysi. Vielä kerran levätä rauhassa vieressäsi, herätä vierestäsi ja jakaa aamukahvin kanssasi. "Olethan tässä?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti