Kadotettu suunta

En ole kirjoittanut aikoihin, päiväkirjan sivut olivat muuttuneet jo kellertäviksi, ajan juostessa. Osa sivuista oli irronnut tai revennyt kulmasta, osa tekstistä oli sadepisaroiden tahrimia, tai niin aina väitin.. Kyyneleitä, ilon, surun ja milloin mistäkin syystä. Olin säästellyt kuvia, ne oli teipin paloilla teipattu kiinni kirjan sivuihin. Lehdistä leikattuja häämekkoja, käsi kädessä kulkevia ihmisiä, kaikki se mistä haaveilin oli tuohon kirjan sivuille piilotettuna. Pienen lapsen käden jälkiä, haikaroita vauvoja kantamassa.


Olin tottunut kaatuviin haaveisiin, jotka havisivat pitkin pihoja kuin syksyn lehdet, ei niistä jäänyt mitään jäljelle. Tuhkaksi kaikki poltettiin ja tarkoituksena hyvästellä. Ilman kysymyksiä, ilman jäähyväisiä.


En ollut koskaan pitänyt valkoisesta väristä, tunsin oloni kalpeaksi ja pahoinvoivaksi tuossa värissä. Ehkä langenneen enkelin ei kuuluisi pukeutua siihen väriin, neitsellisyyden ja viattomuuden huntuun. Kuin olisit lainakengissä tai toisen elämässä. Tuntui se vain väärältä, edes ajatusmaailman leikkipuistossa. Kadotin varmaan lasikenkäni tuonne puistoon kauan aikaa jo sitten.


Silti, joka päivä lähempänä unelmia, lähempänä päiväkirjan sivuille teipattujen kuvien tarinoita. Joka päivä nämä tarinat yrittivät kietoa minua mukaansa. Olin hukassa kuin Liisa ihmemaassa. 


Kesä, syksy, talvi, kevät, ja uudelleen ja uudelleen. Aika vain kulki eteenpäin, kaikki tuntui yhä samalta. Rakastan, suren, itken, nauran. Mitä muuta voisin pyytää? Niin tietysti, jotain mitä kantaa mukanani nykyisyydestä.... Muutakin kuin vanhoja sirpaleita, jotka takertuivat jalkapohjiini, kun avoin jaloin kuljin kauemmaksi menneisyydestäni.


Anna anteeksi, en ole vahva. Etsin vain turvaa, mutta olen kadoksissa. Majakkakaan ei näytä valoa tänne. Eikä riipus kaulassani, johda rakkaani luo. Kadotin suuntani, kadotin kompassini.


Ojentaisitko kätesi?

Siivet unelmien

Keijukaisten vyötäillä pullo pienoinen, ikuisia unelmia, lasten haaveita. Unimaailmojen kukkasista, seppeleitä koottu, kerityistä villoista, hääpuku ommeltu. Huntukin kalpea, hiuksiisi laskettu. Sinisilmäinen lapsukainen, älä herää vielä, laske vielä lampaat, laske kukat kimpun. Odota kunnes sulho saapuu, odota kunnes hän sinut noutaa. Älä herää vielä, ennen kuin sormus punotaan sormeesi.

Älä kadota haaveita, älä unohda unelmia, älä unohda itseäsi.

Tunne tuo kaikki, mikä kasvatti sinut. Jaa se kaikki, ilman salaisuuksia. Rakasta niin kuin ei olisi huomista, niin kuin kaikki voisi kadota hetkessä. "Voi kunpa osaisin" oli vastaus hentoinen. Ei ollut apua isoäidin lauseista, kun lapsonen oli kadoksissa, omissa ajatuksissaan. Oli pelkoa, oli inhoa, oli tunteita ikäviä. Hän odotti vain pelastajaa, odotti valonkantajaa. Tuo tyttö pienoinen, kuin Liisa ihmemaassa, niin yksin metsässä, kiiluvien silmien alla. Löytäisikö hän oven oikean, johon taskussa lojuva avain sopisi. Löytäisikö hän reitin takaisin kotia, rakkaansa luokse?

Kuiskaa, ne pienet sanat, kuiskaa ne vielä kerran.

Kun tuijotan liekkejä, katselen niitä kuin ne olisivat lapsiani. Katselen heitä ihaillen, katselen heitä suojellen. Ne liekit, muistuttavat kivusta, muistuttavat toivosta ja valosta, uuden alusta. Niistä lapsuuden unelmista, joiden koskaan ei uskonut toteutuvan.

Ehkä vielä jonain päivänä....

          ...Saan siivet, joilla lentää kauas unelmieni luokse...

                                      ...Jolloin kaikki kaunis puhkeaisi kukkaan.