Uskallatko koskaan laskeutua olkapäälleni, levätä vain hetkisen ja jatkaa sitten vasta matkaasi. Voi pääsky pieni, voi kunpa voisit, en minä sinua häkkiin laittaisi. Mutta ruokkisin ja hellisin, sinut kuntoon laittaisin. Päätäsi silittäisin takan lämpimässä hehkussa, saisit rauhassa levätä ja nukahtaa, kulkea pientä polkuasi unimaailman kätköihin. Anna minun tämän kerran suojata sinut kylmältä sateelta, ilkeiltä pedoilta ja maailmalta. Olet turvassa nyt, tule ja laskeudu.
Muurini torni on kohonnut ja kohonnut, välillä muutama muurin kivi tipahtelee maahan ja murenevat. Onko aikaa jolloin kaikki pysyisi kasassa, ja voisin olla rauhassa muurini sisällä turvassa? Hän joka minut noutaa sieltä, tulkoot valkoisella ratsullaan, taistelkoot tiensä läpi tuhansien ruusuköynnösten, hirmuisten petojen ja hurjimpienkin lohikäärmeiden kanssa. Kunhan vain pelastat neitosi pulasta, viet hänet turvaan oman muurisi suojiin. Pitäisi hellästi ja uskollisesti, olisit erillainen kuin toiset, joiden takia olin vangittuna murenevien muurien takana. Anna minun nähdä maailmasi, anna minun olla osa sitä, niin annan itseni sinulle. Joisin myrkkysi puolestasi, kiitollisuuden velassa. Mutta tämä häkki, johon minut on tungettu, on lukittu viidelläkymmenellä erillaisella lukolla. Voi kunpa löytäisit ne kaikki avaimet, veisit minut pois peikkojen tyköä. Kertoisit minulle satuja kauniista laaksosta, jonne olisimme yhdessä matkalla. Vain me kaksi.
"Et voi sanoa että avaruus loppuu joskus, koska et tiedä sitä
todeksi. Et voi sanoa että aika loppuu, koska kello käy ja aurinko
jatkaa kiertoaan. Vaikka pidättäisit hengitystä olisit kuin
perhonen, joku saattaisi haukkoa henkeä yrittääkseen pelastaakseen
itsensä. Siiven läpsäytyskin voisi aiheuttaa myrskyn tai tuhon, kuka tietää. Mutta miksi meidät on valittu tähän maailmaan. Miksi me olemme se joka näitä arvoituksia yrittää ratkoa? Kuka missäkin, ken milloinkin?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti