Vanki ilman siipiä

Vuosi tai kaksi, yhä syvemmälle vajoten, kuollen, omaan pimeyteensä, joka kerta vain kauemmaksi kadoten. Ei ollut oma valinta, ei päätös, kaikki vain vedettiin jalkojen alta. Samanlailla kuin eilenkin tai vuosi sitten, ei muutosta. Ei muutosta niin kuin ei koskaan mihinkään. Kaikki vain viedään ja poltetaan. Kirjanmerkkinä laatikonpohjalle kadoten, vajoten papereiden alle unohduksiin, kirjekuorten väliin ahdistetuksi. Mitä muuta voisi odottaa yksinäiseltä sielulta, joka on revitty ja riuhdottu, kuilun partaalle. Ulvoit yksin kuuta yksinäisten tähtien alla, yksin.. Olit unohdettua kansaa, unohdettu lapsonen ilman siipiä... ilman siipiä sateessa..

Tuhansien tähtien alla, hän oli siellä asunut aina. Ja yön Ollin sanoja lainaten "Hän tanssi kanssa enkelten." Ei hänen annettu valita, ei nähdä edes maailmaa. Hän lähti matkalle kaukaiselle, eikä hän palannut koskaan. Ei löytänyt polkua valaistua, joka kotiin olisi johtanut, takaisin rakkaiden syleilyyn. Hän siskonsa rinnalla vaeltaa, tien laidalla varjelee uudelta menetykseltä. Kantaen yli huomisten esteiden, vaikkei häntä huomata, ja vaikka hänen läsnäolostaan vaietaan.

Olen vanki, vankina vankilassa, jonka kaltereissa ei ole saranoita, eikä ulos pääsyä vapauteen. Unohtaa voi sellinvartijan, unohtaa voi hurtan avaimia vartioimassa, ei ole avaimia tähän porttiin, sydämenkin hän on sulkenut. Hän sulki myös suunsa neulalla ja langalla. Yrittäen unohtaa kuka hän on, unohtaa mistä tulee ja minne joskus oli matkalla. Hän on vain vanki. Vankina pimeydessä, keskellä ihmismassaa, silti yksin. Tunnen hänen pelkonsa, joka on läsnä kaikkialla, se on seuralainan kavala, jolta karkuun ei pääse. Seuralainen joka roikkuu nilkassa, tukehduttaen ilman kuristamista.

Teenkö kuolemaa kun palelen lämpimässä, jäädyn palikaksi talvisessa viimassa. Tunnen lämmön kehollani vain harvoin, silloinkin siihen tarvitaan jotain tiettyä... Palellun ilman tuulta, palellun ilman lunta. Olen vain kylmissäni aina ja yksin. Ei ole ketään, eikä kukaan huomaa edes paleltumia käsivarsissani, jotka leviävät rutonlailla kasvoihini ja vie minut pois tästä paikasta, tästä hetkestä, ikuisen unen maailmaan.

~Hanashi~

Posliininen nukke

"Bang bang... sait osuman.. bang bang.. olet kuollut."

Tätä me leikeimme lapsena aina, ei ollut muita kuin tämä pieni porukka, leikeimme, juoksimme karkuun ja ammuimme. Pyssyt olivat puusta, kenellä minkäkilainen risu tai oksa. Ei sillä ollut merkitystä, sillä oli vain merkitystä, että kun sait osuman jähmetyit ja kun kuolit kaaduit maahan.. Ja leikki jatkui ja jatkui.. kaikilla oli hauskaa, kunnes joku kompastui ja jalasta valui veri.. Pyssyt heitettiin maahan ja kerännyttiin kaatuneen luokse. Mitä pahaa me olimme tehneet, jotta ansaitsimme tällaisen paikan maailmasta? Yksikään meistä ei koskaan voisi tarttua aseeseen ja ampua toista ihmistä..

Se oli sama kuin olisin juossut lumisateessa, en nähnyt eteeni. törmäilin vain kaikkeen mikä eteeni osui.. Aurauskepit, liikennemerkit, postilaatikot, kaikki mitä tien laidassa voi vain olla, osuivat juuri minun eteeni. Hernerokka sumu... se oli este sinun ja minun välillä..

Kaksi plus yksi, ei ole me.. Se on yksi liikaa. Niinkö meidät halusit nähdä, kolme yhdessä, vaikka tiesit etten sitä koskaan sietäisi. Halusin olla vain numero yksi, olla tien viitta kohti yhteista tietä. Mutta olin vain roska tien poskessa, heitettynä pois. Nostit minut ylös, mutta keräsit heidät muutkin. En ollut ainoasi. Enkä ollu enää ainoa nainen, niin kuin lapsuus leikeissä. Olin aina ainoa tyttö useamman pojan leikeissä. Nyt olin yksi nainen muitten naisten joukossa.

Olin shakkinappula, sotilas, muiden sotilaitten tavoin.. Vaarassa aina kaatua ja tulla syödyksi, tai tulla syötiksi..En voi olla varma olenko oikeasti edes olemassa, vai olenko nukke, jota ylhäältä päin ohjaillaan kuin mitäkin pahaista. Se selittäisi tekoni, tapani ja kaiken..

"Nauhat kämmeniisi ommeltiin, jalkapöytäänkin kiinnitettiin. Hartioihinkin ommeltiin.. Mitä sitä turhaan karkuun päästää, kun voi nukkena käyttää ja rahaa säästää...Tunne tila tämä vain jatkuu, samalla kun arvet rupeentuu. Ei kannata nauhat, ei silkkisetkään. Tiputtavat alas, posliini nuken särkien."



~Hanashi~

Lasinen miinakenttä

"Tuntuu kuin valuisin, lailla kellon Salvador Dalin työssä.. Olen kuihtunut ruusu, kukkivassa puskassa. En ole varma mitä tapahtuu, mihin menen, kenen kanssa ja miksi. Onko kellään enää vastauksia kysymyksiini, joita turhaan yritän esittää ja kaivaa? Haluaisin vastauksen elämäni syylle, tälle hektiselle elämälle..."

Kuin kalat valtameren pohjalla, edes takaisin uiskennellen, ei päämäärää, ei tavotteita. Kylki kyljessä, eteen ja taakse, taakse ja eteen. Ei vastauksia ole pohjassa, ei vastauksia ole myöskään pohjamudassa. Tunnen oloni niin hauraaksi, olin sitten täällä, veden alla, kalojen keskellä.. Tai olisin pinnalla, valkealla hiekalla, auringon alla. Ei sillä ole merkitystä, en edes tiedä tulenko enää koskaan kokonaiseksi. Minua nakerretaan kuin kalat meren alaista kasvistoa. Minussa on reikiä siellä täällä, reikiä kasvoissa, sydämessä, sielussa... Olen sirpaleina, hylyn suurimmassa salissa..

"Et se ole sinä, joka tuohon arkkuun laskettiin, se oli vain sielusi.. Ethän sinä sitä enää tarvitse, se revittiin irti sinusta. Kaivettiin veitsen kärjellä irti sydämestäsi vaihdettiin turhan päiväseen suruun. Et ollut koskaan meille edes yhden kolikon arvoinen... Joten multaamme, sen joka sinusta teki arvottoman... Olisit ylpeä meistä.."

Valitsinko väärän vai valitsinko umpikujan, samapa tuo. Valinta on tehty ja sen kanssa on elettävä, niin kauan  kunnes matto vedetään taas alta.. Olisi väärin kääntyä näkemättä mitä edessä on, näkemättä mikä oikeasti on vastassa.. Kaipaanko sitten rauhaa, ehkäpä ikuista? En tiedä, en osaa vastata lauseisiin omiini. Osaan vain haaveilla, mutta en enää elä niissä, enkä toivo niiden toteutuvan. Totuin jo ettei keijuja ole, eivätkä tähdenlennot toiveita toteuta. Olen omilla jaloillani, oman pääni varassa, ilman suojaa kranaateilta. Ilman tukikohtaa, jonne paeta ja kutsua apua. Tapahtui mitä vain olisin lasisella miinakentällä, ilman tutkaa, yksin. Se miinakenttä olen minä itse. Lasiset miinat ovat kovettuneita kyyneleitäni, joita olen vuodattunut miljoonia, pienille alueille...

"Olenko siis pulassa?"




~Hanashi~