Pisarana tiimalasissasi

Valtakunnan porteilla, seisoin yksin, tuntien vain kylmän tuuleen, joka raiskasi kasvojani. Sen viiman piiskat, piiskasivat käteni verille ja nuoli valuvaa vertani. Hän oli kahlinnut minut, valtakuntani porttien sisälle. Olin jumissa, ikuisuuden vankina, tiimalasissa valuvan hiekan armoilla. Olin pääni sisällä.

Virhe virheeltä, edelleen eteenpäin askeltaen, horjuen, kaatuen. Panttivankina elämässä, joka oli jo kerran elettyä laina elämää. Olin sielu väärässä kehossa, tai väärässä ajassa. Unohduksen tienoolla, kadotin avaimeni, kadotin avaimet taivaanporttiin. Ei ollut enää apua hirttoköydestäkään.

Sytytä kynttilä, sen steariini polttaa sormiasi, kun siirrät sen haudalleni. Seison vierelläsi, katsellen kyyneliäsi, jotka ovat jäätyneet. Et tiennyt rakastatko, mutta silti kaipasit, kadotettuasi. Et tuntenut lämpöäni läsnäolostani, et kuullut kuiskauksiani, yrititkö edes kuunnella?

Jokainen lumihiutale, jokainen jäätynyt pisara, on yksi hiekan jyvä lisää tiimalasissani. En ole unohdettu, mutta olen kadoksissa. Olen tuntemattomien ympäröimänä, tummien haamujen saattelemana, Painajaisessa polttavassa, saatanan omassa temppelissä.

Kuule huutoni, kuule pyyntöni, jotka tuulen mukana lähetin.
Kuule huutoni, kuule pyyntöni, olen yhä täällä.

Ja yhä edelleen seison rinnallasi, lasisessa tiimalasissa.

~~Hanashi~

Valkeita unikuvia

Luulin kaiken olevan unta vielä, kun aamulla katselin ikkunasta ulos. Lumi oli vallannut pihan, piilottanut ruskehtavat lehdet, jotka eilen vielä makoilivat maassa odottaen haravoitsijaa. Tänään kumminkin lumi oli päättänyt valkaista maan ja luoda lisää valoa päivään. Mutta kun katselin pidempään, huomasin, kuinka tuuli tuiversi ja yritti heittää lunta valleiksi, kuin jokaisella olisi oma rajamuurinsa. Laskin katseeni käsiini, käsistäni vartalolleni, ja uppouduin mietteisiini.

Tunteja myöhemmin huomasin olevani keskellä ihmispaljoutta, heitä oli joka puolellani.Olin piiritettynä erilaisilla äänillä, yskähdyksillä, naurahduksilla ja jostain jopa kuului kenkien kopse. Tuntui kuin olisin kadonnut hetkeksi totaalisesti, koska en muistanut kuinka olin päätynyt tähän tilanteeseen. Mutta tiesin että halusin tilanteesta pian pois, ennen kuin näin tapahtuisi uudelleen.

Kun kuljin tuulen tuiverruksen ja lumisten raippojen piiskaamana eteenpäin, Mieleeni putkahteli erilaisia ajatuksia ja toiveita. Mutta niin moni asia oli toiveissakin niin kaukana. Ajatuspurkauksien jälkeen tunsin vain, kuinka jalkani  olivat kohmeessa, sormenikaan eivät enää tahtoneet totella minua. Jatkoi silti matkaani, kuin eksynyt linnunpoikanen.

Nyt kun istun hiljaa ja katselen liikkuvaa maisemaa, tiedän että haluan nähdä enemmän, haluan kokea enemmän. Mutta tuo piiskaava tuuli ja lumi, ovat vain hetken hidasteita, Joten laske hitaasti kymmeneen ja huomaat että kaikki oli unta. Koko matkani tähän hetkeen asti, olimme vain kävelleet pitkin utuisia unikuvia.


"~Olet lapsonen pienoinen, jonka haavekuvat ovat kuin unta, et tunne tätä elämää. Olet kuin pieni untavapeitteinen, jonka ensi siiven räpäykset ovat huomaamattomia. Odota rauhassa, sinä kasvat ja vartut, odota aikaasi, jolloin valkoinen hohde peittää sinutkin."



~Hamashi~

Paholaisen luoma kaunotar

Joka ilta kuulin tarinan neidosta ja paholaisesta, heidän luomasta liitosta, solmimasta sopimuksesta. En koskaan ymmärtänyt, miksi? Ehkä olin liian pieni tajutakseni, miksi kukaan haluaisi liiton paholaisen kanssa, liian pieni edes kuullakseni tarinaa.

Piirsin mustavalkoista kuvaa tytöstä ja enkelistä, tytöstä ja varjosta ja monta muuta vastaavaa, enkä koskaan tajunnut että tarinan tyttö olisi lähempänä, kuin koskaan uskoin.. Vaihoin piirustukset sanoihin, muutin kuvat tekstiksi, lauseiksi, mustiksi ja harmaiksi.

Kirjoitin tarinaa kaksosista, miehen alkuja molemmat, täysin eriluontoiset, mutta silti niin samanlaiset. Ymmärsin vuosien jälkeen, lukiessani tekstejä, että olin kirjoittanut oman tulevaisuuteni näihin tarinoihin. Tiesin että pojat kuvaisivat aina sitä mitä haluan olla.

Mutta tulevaisuus... varassa tarinoiden?

Elin monta vuotta teksteihin ja kuviin piirrettyihin, en muistanut lapsuuden tarinoita pahasta, tai solmituista sopimuksista. Olin muuttunut, vuodet vierinyt, lapsen viattomuus vaihtunut synteihin moniin.

Olin yksin...

Sinä iltana kuulin huudon, kuulin kuinka puukko otettiin tupistaan ja tunsin kuinka kylmä terä vihloi selkääni pitkin. En muistanut kuinka monen kerran olin vannonut itselleni etten koskaan suostu paholaisen morsiammeksi. Tässä sitä oltiin, kahlittuna omiin sanoihin, kiedottuna teksteihin, viemässä kauas kauniista.

Olin perinyt ulkoisen kauneuteni Herralta itseltään, suuremmilta pahuudelta. Taitoni vietellä ja kiduttaa toisia, oli lahjani. Mutta katkeruuttaan paholainen halusi viedä minut mukanaan itselleen. En saisi vapaasti enää vaeltaa, en saisi jalkojani valoon laittaa. Siksi kalpeutta ne hohkaa..

Muutit minut, käskit valita... Käskit unohtaa menneen...

Ei huomista, huomisen takana..
Ei eilistä, eilisen edessä..

Hyvästi piti olla viimeinen sanani, mutta annoit armon aikaa vielä tunnin tai pari...


~Hanashi

Muistutus kauneudesta

Lue kirjoitus seinästä, katsele ympärillesi, huomaat olevasi kirjoitettujen seinien sisällä. Olet yksin lehtien välissä, tekstiin kiedottuna. Jokainen sana kietoutuu kehoosi kuin käärme, olet ansassa. Tekstit kauneimmatkin peittävät ihosi siloisen, muste tahrii siniset silmäsikin.Olet kiedottuna sanoihin, riimeihin ja lyyrikoihin. Olet vain häpäisty nainen, joka ei uskonut mitä kerrottiin.

Tuntematonkin, voi viedä kaiken mukanaan. Vain vilkaisu, vain syövereihin putoaminen. Yritä kiivetä, yritä kavuta takaisin maan pinnalle. Edes vuoksi itsesi, vuoksi tuntemattoman maailman. Älä jää, älä unohda missä olet. Muista sade, muista meri, muista kuiskaus, muista kosketus.

Unholan porteilla eksyneena, kolmipäisen hurtan edessä pelokkaana, ei ollut vastassa Hades, ei ollut vastassa Tuonelan joen vartija.. Vain nuo kuusi punaista kiiluvaa silmää, vihaisesti tuijottaen. Anna minun jäädä, annathan? Kuin salaman iskusta, tunsin kuolevani. Mutta silti kaikki tuntui vain uusiutuvan, kaikki kehon osani, jotka olin menettänyt, kasvoivat takaisin...

kiedottuna kultaiseen lankaan, hiuksista punottuun. Odottaen tuulta, myrskyä, hyökyaaltoa, joka veisi merenpohjaan. Kaadettuna maahan, potkittuna mustelmille. Muistatko illan, jolloin olit onnellinen? Nouse ylös, vaikka verta yskivänä. Olet parempi kuin nuo, mutta älä kadota itseäsi. Olet tässä ja nyt.

Kanna ruusua varojen, mustat hiuksesi letitä, odota niin kiedomme ruusut lettien väliin. Olethan prinsessamme, muistathan sen. Hääpukuunkin sinut taiomme jos niin haluat, mutta älä häviä tätä peliä. Olet vain nappula ja tiedät sen, mutta muistatko sitä? Olet meille sen velkaa, pidä kiinni.

Raikas ilma piirittää kehosi, anna sen syleillä, nauti. Muista aurinko, muista meri, muista synnyin kotisi. Olet neito meren vaahtojen, olet se joka kantoi meidät, olet se joka pelastaa lailla enkelin. Kiedo sormesi ympärille naru, muistutukseksi menneestä, muistutukseksi tästä hetkestä. Olet kuun säteiden valaisema, muistathan sen?

Piilotettu totuus

Vesi valuu hiuksiani pitkin hartijoilleni, hartijoiltani rinnoille ja käsivarsille. Juokseva vesi, kilpailee saippuan kanssa lattiaa kohti. Tunnen lämmön, tunnen rentouden virtaavan kehooni. Vesi tuo kaunis elementti, jota rakastan, sielun puhdistajani. Vapauden tunteen tuoja, tunteiden lievittäjä.

Miksi kutsuit minua jälleen yö, olet viittani kylmään pimeyteen. Lämmität ja pidät huolen että valehtelen itselleni enemmän. Kadoten tähtivöiden alle, kuutamon kajon varjoon. Laskeudun polvilleni, edessäni vain pieni lyhty kynttilä sisällä palaen. Ei ollut muita, ei ketään häiritsemässä, mutta sitäkin vaikeampi kohdata peilikuva lyhdyn lasissa. 

Mille kohtaa katua pysähtyisin, ilman että joku törmäisi, joku koskisi tai puhuisi. Onko paikkaa jonne karata ajatuksien kanssa, pakosalle maailmalta. Kadota, kadota ja hukuttautua itselleen. Ilman vuosien kuluttamaa ihoa, vuosien tuomia ryppyjä.

"Käden jälki vain ikkunassa, kämmenen painauma. Huulipunan tuhrima vesilasi, hipaisu vain. Kosketukia, sanoja, lyöntejä, huutoja..
Lapsuuden kesäpäivät, vanhuuden höperyydet, paluu takaisin menneisyyteen.
Leikkivänä, kadotettuna..." 

Kaukana kaikuu, kutsu menneisyyteen, edessä taas käsi ojentuu viemään tulevaisuuteen. Tunne myrskyjen läpi vaeltamista, yksin, yhdessä, erikseen. Vuosi vuodelta askel painavampi, sana kevyempi. Valheita, valheita ja valheita.. Mitä muuta itsellesi olet syöttänyt. Ruokaakaan tuskin nähnyt, valehdellut vain itsellesi kaikesta. Mikä on totuus? Onko sellaista enää nuiden sinisten silmien takana, jotka on aikoinaan verhottu piiloon...

Laske alas, laske ne kuoppaan, piilota. Hiekkaa päälle, kivi merkiksi. Piilotettu kirje, kirje itsellesi, tulevaisuutta varten.. Et muista sitä enää vuosien päästä, mutta ehkä vielä jonain päivänä löydät sen mitä olet etsinyt.

Mitä rakastat, mitä, ketä, milloin ja missäkin? Olen korttipakan hertta kuningatar, joka on piiritetty muiden korttien ympäröimänä. Ei ole samaa valtaa kuin Ihmemaassa, vaan alistettuna ja vangittuna omien telkien taa. Piilotettuna totuuden tuulilta, usvametsäkin kirkkaampi kuin totuus haudan takana.

Sekoita pakkaa... sekoita, heitä ilmaan, anna leijailla eri puolille lattiaa... Ne ovat yhtä sekaisin kuin minä....

Olisitko se jota olen etsinyt?

Pimeä tieni kulkea oli, ennen valonkantajaa tuntematonta. Kauan harhailin, uudestaan eksyenkin, valonkantajan askeleet hukaten. Valo liikkui kaukana kaikoten kauemmaksi. Olin eksyneenä kauan, välillä kuvitellen valon lähestyvän. Mutta kävelin harhaan, törmäten kiveen, kaatuen maahan. Jäin siihen istumaan, yksinään pimeään, odottamaan. Miksi liikkua ilman valoa, satuttaa enää enempää itseäni?

Vuosien jälkeen puutuneena kylmään, turvonnein silmäluomin, nousin ylös kaivamastani kuopasta. Yrittäen astella uudelleen eteenpäin. Hitain ja vaivalloisin askelin yhä kauemmaksi syvästä pimeydestä, etsien harmautta. Olin kuullut tarinoita että harmauden takaa, löytyy kirkkaus, valo joka johdattaa. Kuvittelin sitä tuulien somaksi huijaukseksi, mutta mitä muutakaan olisin voinut kuin toivoa?

Kävelin harmauden ohi, pimeyden harso silmilläni, en koskaan nähnyt harmaata sävyä, oli vain mustuus. Silti joka askel kauemmaksi entisestä tuntui kevyemmältä, vaikka rakot kaivautuivat jalkojeni ihoon. Ne yrittivat pysäyttää minut, yrittäen turruttaa minut kivulla. Askel ja toinen, ehkä kolmas ja neljäs, vielä kymmeneskin kunnes kaaduin uudelleen. 

"Tartu käteeni" olivat sanat pimeydessä, ne olivat kuiskaus, kuin mieleni kummitukset yrittäisivät saada minut vielä nousemaan. "Tartu käteeni" nostin vajonneet kasvoni kohti ääntä, mutten edelleenkään nähnyt mitään. Ojensin käteni ääntä kohti, vaikka olin jo varma että kaikki oli vain väsynyttä harhaa...

Tunsin lämmön, joka oli ottanut minut syliinsä. Tuo lämmöntuottaja, piti edelleen kädestänikin kiinni. Hengitykseni oli lähes lamaantunut, en ollutkaan kuvitellut. Tunsin vapautuvani, rentoutuvani, kipu katosi jaloistani. Hän kantoi minut pois pimeydestä, vieden merenrantaan tai niin ainakin luulin. En edelleenkään nähnyt, pimeyden verho ei ollut kadonnut.

Nykyään silmilläni on enää harso, näen jo värejä, näen jo maailman. Näen kuinka onnekas olenkaan, vaikka vielä harso hento peittääkin. Pelollani se vielä elää ja varjostaa kasvojani. Mutta tuo lämmöntuoja, valonkantaja jonka kadotin ehkä hän on elämäni rakkaus. Olisiko se turha haave?




~Rakkaudella rakastetulleen Hanashi 12.5.14

Uskallanko?

Niin monta kertaa harhaa astuen, niin monta kertaa polvensa ihon rikkonut, kaatuneena, kompastuneena. Niin monta kertaa toivoen parempaa, niin monta kertaa haaveillen huomisesta auringosta.

Kuinka montaa kertaa täytyy olla tyhmä, kuinka kauan menee että menneisyyden haamut eivät enää koputtele öisin ikkunaan. Haamut jotka saavat ajatukset väärille reiteille, vaikka luottaa pitäisi vain sydämeen. Olisiko mahdollista saada haamut ansaan, jotta voisi olla onnellinen ilman pelkoa?

Tiedän olleeni tyhmä, tiedän olleeni hölmö. Kunpa voisin palata ajassa, kunpa voisin korjata ne pienet suuret virheet. Ne virheet, jotka välimatkaa kasvattaa, ne virheet, jotka pilata voi paljoa..

Yhä silti koitan kantaa rakkautani sinua kohtaan, toivoen että sinäkin teet niin, yhdessä, käsi kädessä. Sateenvarjon alla, kesäsateen piirittäminä, yhdessä. Avoin jaloin tavaltaen, yhä lähekkäin. Tunnethan tämän saman, kauneuden ympärillämme?

Kaikki tämä on vain miete, jota mietin lattialla istuen, odottaen sinua kotiin. Odottaen ja kaivaten. Tiedän että saavut luokseni, kunpa uskaltaisin vain antaa sinulle kaiken. Jos annan pidäthän siittä huolen, niin kuin herkästä sydämestänikin?

Rakastunut seireeni

Olet lumonnut minut pahemmin kuin yksikään yötaivaan tähti, vaikka kuinka niitä lapsena tuijottelin ja vielä tänä päivänäkin, silti siniset silmäsi saavat minut hukkumaan ja sulamaan. Oletko napannut tuikkeen silmiisi siriuksesta? Kenties, mutta Orion oli minun ohjaajani ennen, joten ehkä vyön tähdet viimein osoittavat siriukset välkkeen omaavia silmiäsi. Ehkäpä viimein... viimein löysin oman rakkaani, armaani.


"Orionin kanssa ennen kuljin, poikki tähti taivaan.
Olin hänen kilpensä, kuutamon säteistä taottu.
kunnes kohtasin Siriuksen pojan, sinisilmäisen.
Murruin ja hajosin, palasiksi pieniksi.
Rakastuneena muutuin neidoksi nuoreksi.

Olinhan kuutamo kuningattaren tytär,
käsi luvattu jo toisaalle, Orionille.
Voisinko perääntyä, voisinko kavahtaa?
Mutta käärmemäinen suusi, sanoilla piiskasi.
Orionin ja Siriuksen pojan taistoon vei.

Tähtitaivaan poikki, minut heitettiin.
Rangaistukseksi skorpioniksi muutettiin,
kauaksi teistä molemmista, toiselle puolelle.
Myrkyllä valeltiin sydämeni, tunteita tapettiin.
Mutta sinä, Siriuksen poika, aistin sinut edelleen."

(Runoni: Rangaistus rakkaudesta - rakkausrunot/salakuvaaja92


Tunnen tuulen hyväilevän ihoani, silittävän hiuksiani, toivon että se olisit sinä.
mutta edelleen olet siellä kaukana, minusta. Tulisitpa jo kotiin, mutta vielä reilun yli sadan laivan kulkue on edessämme. Kulkemassa välissämme, pitämässä meidät erillään. Onneksi on päivät jolloin tuuli kuljettaa tuoksusi ja lämpösi tänne kylmään meren rantaan. Olet laiva, jolle haluan toimia majakkana, jotta löydät takaisin kotiin, yhteiseen matkaamme. Voisinko olla seireenisi, joka kutsuu sinua? Seireeni joka ei aja sinua karille vaan kietoo sinut itselleen saarensa kätköihin. Kyllä ikävöin sinua, ikävöin kosketusta, katsettasi, ääntäsi vaikka sen tuulessa kuulenkin. Kello ja kalenteri, olkaa kilttejä, menkää eteenpäin, antakaa rakastavaisten palata toistensa luokse.