Joka ilta kuulin tarinan neidosta ja paholaisesta, heidän luomasta liitosta, solmimasta sopimuksesta. En koskaan ymmärtänyt, miksi? Ehkä olin liian pieni tajutakseni, miksi kukaan haluaisi liiton paholaisen kanssa, liian pieni edes kuullakseni tarinaa.
Piirsin mustavalkoista kuvaa tytöstä ja enkelistä, tytöstä ja varjosta ja monta muuta vastaavaa, enkä koskaan tajunnut että tarinan tyttö olisi lähempänä, kuin koskaan uskoin.. Vaihoin piirustukset sanoihin, muutin kuvat tekstiksi, lauseiksi, mustiksi ja harmaiksi.
Kirjoitin tarinaa kaksosista, miehen alkuja molemmat, täysin eriluontoiset, mutta silti niin samanlaiset. Ymmärsin vuosien jälkeen, lukiessani tekstejä, että olin kirjoittanut oman tulevaisuuteni näihin tarinoihin. Tiesin että pojat kuvaisivat aina sitä mitä haluan olla.
Mutta tulevaisuus... varassa tarinoiden?
Elin monta vuotta teksteihin ja kuviin piirrettyihin, en muistanut lapsuuden tarinoita pahasta, tai solmituista sopimuksista. Olin muuttunut, vuodet vierinyt, lapsen viattomuus vaihtunut synteihin moniin.
Olin yksin...
Sinä iltana kuulin huudon, kuulin kuinka puukko otettiin tupistaan ja tunsin kuinka kylmä terä vihloi selkääni pitkin. En muistanut kuinka monen kerran olin vannonut itselleni etten koskaan suostu paholaisen morsiammeksi. Tässä sitä oltiin, kahlittuna omiin sanoihin, kiedottuna teksteihin, viemässä kauas kauniista.
Olin perinyt ulkoisen kauneuteni Herralta itseltään, suuremmilta pahuudelta. Taitoni vietellä ja kiduttaa toisia, oli lahjani. Mutta katkeruuttaan paholainen halusi viedä minut mukanaan itselleen. En saisi vapaasti enää vaeltaa, en saisi jalkojani valoon laittaa. Siksi kalpeutta ne hohkaa..
Muutit minut, käskit valita... Käskit unohtaa menneen...
Ei huomista, huomisen takana..
Ei eilistä, eilisen edessä..
Hyvästi piti olla viimeinen sanani, mutta annoit armon aikaa vielä tunnin tai pari...
~Hanashi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti