En ole kirjoittanut aikoihin, päiväkirjan sivut olivat muuttuneet jo kellertäviksi, ajan juostessa. Osa sivuista oli irronnut tai revennyt kulmasta, osa tekstistä oli sadepisaroiden tahrimia, tai niin aina väitin.. Kyyneleitä, ilon, surun ja milloin mistäkin syystä. Olin säästellyt kuvia, ne oli teipin paloilla teipattu kiinni kirjan sivuihin. Lehdistä leikattuja häämekkoja, käsi kädessä kulkevia ihmisiä, kaikki se mistä haaveilin oli tuohon kirjan sivuille piilotettuna. Pienen lapsen käden jälkiä, haikaroita vauvoja kantamassa.
Olin tottunut kaatuviin haaveisiin, jotka havisivat pitkin pihoja kuin syksyn lehdet, ei niistä jäänyt mitään jäljelle. Tuhkaksi kaikki poltettiin ja tarkoituksena hyvästellä. Ilman kysymyksiä, ilman jäähyväisiä.
En ollut koskaan pitänyt valkoisesta väristä, tunsin oloni kalpeaksi ja pahoinvoivaksi tuossa värissä. Ehkä langenneen enkelin ei kuuluisi pukeutua siihen väriin, neitsellisyyden ja viattomuuden huntuun. Kuin olisit lainakengissä tai toisen elämässä. Tuntui se vain väärältä, edes ajatusmaailman leikkipuistossa. Kadotin varmaan lasikenkäni tuonne puistoon kauan aikaa jo sitten.
Silti, joka päivä lähempänä unelmia, lähempänä päiväkirjan sivuille teipattujen kuvien tarinoita. Joka päivä nämä tarinat yrittivät kietoa minua mukaansa. Olin hukassa kuin Liisa ihmemaassa.
Kesä, syksy, talvi, kevät, ja uudelleen ja uudelleen. Aika vain kulki eteenpäin, kaikki tuntui yhä samalta. Rakastan, suren, itken, nauran. Mitä muuta voisin pyytää? Niin tietysti, jotain mitä kantaa mukanani nykyisyydestä.... Muutakin kuin vanhoja sirpaleita, jotka takertuivat jalkapohjiini, kun avoin jaloin kuljin kauemmaksi menneisyydestäni.
Anna anteeksi, en ole vahva. Etsin vain turvaa, mutta olen kadoksissa. Majakkakaan ei näytä valoa tänne. Eikä riipus kaulassani, johda rakkaani luo. Kadotin suuntani, kadotin kompassini.
Ojentaisitko kätesi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti